Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa | Page 6

toisiansa; menipä raakuus niinkin pitkälle, että kiwittiwät häntä
huoneitten ylitse kun näkiwät kulkewan pihalla. Tuo teki tyttö=riewun
hellälle luonnolle kowin pahaa. Hän itki ja suri niin, että oli siihen
paikkaan nääntyä, mutta Matistaan ei hän woinut luopua enemmin kuin
Mattikaan hänestä, waikka wielä mitäkin tulisi.
Eräänä kertana sanoi isä Matille: "Et saa kruunun mynttiä perintöä, jos
et waan luowu tuosta tyttö=luntusta".
"Mitä huolin minä rikkauksista, kun waan Kaarinan saan omakseni",
wastasi Matti lyhyesti.

"Mutta sinun täytyy kuitenkin erota hänestä", pitkitti isä.
"Sepähän nähdään."
"Sepähän kylläkin nähdään, ja jos ei muutoin, niin tawalla semmoisella,
joka warmasti woipi teidät erottaa", jatkoi isä uhkaawasti.
"Meitä ei erota mikään woima tässä maailmassa. Parasta on, isä, kun
annatte suostumuksenne!" sanoi Matti surumielisesti.
"En, sitä en tee, en koskaan. Mieluummin näkisin sinut jos kuin
onnettomana, kuin yhdistettynä kylän heittiön kanssa", sanoi isä lujasti.
Matti näki ettei mikään auttanut ja hän lähti sangen murheellisena pois
tiehensä.
Tulipa wihdoin nuot asiat Kaarinan isänkin korwiin. Monta itkua hän
itki, monta kyyneltä pudotti tyttärensä kanssa. He itkiwät tämän
maailman rikkauden ja loiston wäärää kowuutta, waltaa, tylyyttä ja
sortoa, ja köyhän ylönkatsetta, halweksimista, polkemista ja
alentamista, jota syyttömästi saa köyhyytensä tähden alituisesti niin
runsaassa määrässä kärsiä.
"Woi rakas Kaarinani! Waikeaan asemaan olet joutunut. Tämän
maailman rikkaudensuru on kuolettanut sydämen monelta ihmiseltä ja
silloin se tulee kowemmaksi kuin kiwi: se ei tunne mitään, siihen ei
pysty eikä waikuta mikään, kuollut, kowa on rikkauden sokaisema
sydän. Minä en moiti rakastettuasi, päinwastoin kunnioitan häntä
tunnollisena ja rehellisenä nuorukaisena. Mutta eiköhän olisi parasta,
kun kokisit wierottaa hänet pois mielestäsi, sillä rikkauden wahwa
wainoowa walta saapi usein suurta pahaa aikaan", puheli eräänä kertana
Honka=Kristo tyttärellensä.
"Woi rakas isä! sitä en woi, Matti on niin hywä", sanoi Kaarina ja
purskahti itkuun, ja siinä he sitten yhdessä itkiwät särkyneiden
sydänten toiwotonta itkua.
Kului aikaa, mutta Matin kotiwäen sydänten kowuus ei kulunut; yhtä

kowat, yhtä paatuneet, yhtä perään=antamattomat oliwat ne. Kului
aikaa, mutta Matin ja Kaarinan murhe ei kulunut, yhtä ankara, yhtä
polttawa, yhtä toiwoton oli se.--Kowa on paatunut sydän, rakas on
raatelewa murhe--niin on.----
Ei ollut wielä tullut ilmi Matin ja Kaarinan liitto, kun minä ensikerran
tutustuin Honka=Kriston kanssa; hänen kuuluisat juuriteoksensa oliwat
tämän tuttawuuden aikaansaaneet; Kaarina oli jo silloin
Sanna=tädillään palweluksessa. Wanha, harmaapää oli ukko jo ensi
tuttawuutemme aikana. Juuriteoksia hän punoi milloin waan wähänkin
jaksoi, mutta hän oli jo niin woimaton, että hänen täytyi pitkät ajat
lewähdyttää wäsyneitä, wanhentuneita ja runneltuja raajojansa. Eräs
pikku tyttönen oli ukkoa myötäänsä hoitamassa; hänet oli Kaarina
laittanut ja hän antoi ruoan ohessa tytölle waatetta palkaksi. Usein
puhui ukko suurella säälillä Kaarinastaan ja hänen suuresta
uhraawaisuudestaan, kun hän niin paljon näki waiwaa wanhan ja
huonon isänsä elättämisestä ja hoitamisesta. Turwe=tupa oli jo hywin
wanhentunut ja seinät oliwat paikottain kallistelleet sinne tänne, mutta
hywä siiwo ja puhtaus wallitsi kuitenkin kaikkialla; tuwastaan arweli
ukko, että se hänen aikansa kestää. Puutarha oli täydessä woimassa ja
hywässä ruokossa ja kaswit rehottiwat täydessä kukoistuksessaan:
melkeinpä kadehdin sen rehewyyttä ja hywää järjestystä. Tuomi= ja
pihlajapehkot oliwat tuuheana, pitkänä ja korkeana riwinä turwepenkin
etelänpuolisena suojana, joiden lehtewien oksien siimeksessä sen
ruohoinen, wiheriä pinta tarjosi sopiwan ja wiileän lewähdyspaikan
wäsyneille raajoille.
"Kuinka te woitte tämän näin hywässä hoidossa ja ruokossa pitää?
Tytöstä ei ainakaan suurta apua lähde", kysyin ukolta sinne tultuamme.
"Kaarina tämänkin woimassa pitää, mitäs minä polonen woisin? Hän,
raukka, se kaikki töittensä wälistä tekee ja toimittaa. Itsenäisenä aikana
on tämä kaswitarha minulle suurena huwituksena ja tuossa
turwepenkillä on niin mieluista oikaista kangistuneita jäseniäni ja
wäsynyttä ruumistani. Jumala warjelkoon Kaarinaani!" selitti ukko ja
kyyneleet walahtiwat hänen silmistänsä.
Minä mielistyin niin tuohon ukon awo= ja hellämielisyyteen sekä

kowaan kohtaloon, että poikkesin usein kulkeissani häntä terwehtimään.
Hän otti minut aina wastaan niinkuin wanhan tuttunsa; olipa niinkuin
hän olisi tullut aina silloin hieman nuoremmaksi. Noilla käynneilläni
oli toinenkin tarkoitus, sillä olisin halunnut nähdä tuon ukon hywän
Kaarinan, mutta hän ei sattunut koskaan olemaan isänsä luona silloin
kun turwe=mökissä käwin ja niin jäi hän näkemättä.
Eräänä Juhannus=aamuna tai oikeimmin yönä olin taasen asiaini tähden
matkustamassa. Olin nytkin sillä tiellä, mikä kulki noiden turwetupien
kautta. Waraselta olin jo toiminut niin, että woisin käydä
Honka=Kristoa terwehtimässä; oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tätä
ajattelin. Ilma oli lämmin, tyyni ja selkeä, ainoastaan silloin tällöin
huhahti wieno tuulenhenkäys. Maa oli wiheriäisessä juhlapuwussaan ja
puut seisoa töyhöttiwät kauniine lehewine lehtineen, niinkuin täysissä
purjeissa olewat laiwat. Waikkei aurinko ollut wielä noussut, oli niin
waloisa, että olisi nähnyt waikka kuinka hienosti painettua kirjaa lukea.
Niin, eihän Pohjolan kesä=aurinko olekaan kauan maillaan ja waloisat
owat silloin sen ihanat, kirkkahat yöt ja ihana, kaunis on koko
luontokin.
Seutu oli tasaista ja aukeata, ja sen wuoksi näkyiwät kaikki esineet jo
kauwas. Olin niin waipunut luonnon ihanuuden nautintoon, etten
huomannutkaan, ennenkun Honka=Kriston kaswitarhan tuomi= ja
pihlajapehkot jo ilmaantuiwat silmieni eteen. Aurinko juuri kohotteli
laitaansa idästä ja se loi ikäänkuin kultauksen muutoinkin ihanan
luonnon ylitse. En joutanut paljon muuta katselemaan, sillä
warsinaisena silmämääränäni oli waan Honka=Kriston kaswitarhan
tuomi=