Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa | Page 8

todistus maailman tunnottomuudesta ja
kylmämielisyydestä, ettei tuota mustaa murhetta woinut millään
tekosyyllä poistaa, ja tosisyytä ei ollut, ei löytynyt. Otin siis waan
tyrskiwän ukon kädestä kiinni, toiwottaen hänen murheellensa
liewitystä ja luwaten laittaa hänelle apua niin pian kuin taisin.
"Woi, woi! Minun murheeni ei lakkaa, ennenkun se saapi minut maan
mustaan multaan. Ei kestä enään kauwan tämmöistä tuskaa
monikertaan rikkiraadeltu sydän. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni siitä
hywästä, mitä meille olette osoittanut. Minä tiedän, että te pidätte
köyhänkin ihmisenä ja tiedätte hänelläkin olewan sydämen, joka woipi
tuntea ja kärsiä", sanoi ukko turskien.
Kyyneleet nousiwat wäkisinkin silmiini, ja minä jätin ukon hywästi.

Sinne jäi murheellinen ukko, ja häntä hoitelemaan jäi myös koko ajan
itkenyt tyttönen.
* * * * *
Palaamme hetkiseksi takaisin, saadaksemme selwille edellisen
tapauksen kehittymisen.
Kauwan toiwoiwat ja kärsiwät Matti ja Kaarina. He toiwoiwat
wiimeinkin Kowalaisten wäsywän siihen kowaan wastarintaan, jota he
katkeamatta sanoilla ja töillä osoittiwat Kaarinan ja Matin yhdistystä
wastaan. Mutta mitä enemmän he nöyrinä kärsiwät, sitä rajummaksi ja
ankarammaksi käwi wastustus; oliwatpa he huomaawinansa
semmoistakin, että wäijyttiin Kaarinan henkeä. Wihdoin lakkasiwat he
turhasta toiwostansa, sillä oliwatpa he tulleet tuntemaan kuinka kowa ja
perään=antamaton on paatunut ihmissydän. Yleinen mielipidekin
kääntyi rakastawien puolelle, sillä Kaarinan kadehtijainkin alkoi käydä
sääliksi noiden toiwottomien suuret kärsimiset. Lopulla koettiwat
kaikki ihmiset waikuttaa Matin ja Kaarinan eduksi, ja taiwuttaa noita
kowia wanhempia, weljiä ja sisaria, mutta turhaan; kowia oliwat
Kowalaiset!
Wihdoin teki Matti päätöksensä. Hän aikoi kerrassaan heittää siihen
pyrintönsä ja kotiwäkensä luwat sekä tehdä lopun kauheille
kärsimisilleen. Hän meni kirkkoherran luo, pyytämään kuulutusta,
mutta sitä ei annettu.--Kowalan Kaaperi--Matin isä oli käynyt jo
waralta sen kieltämässä, ja kirkkoherra noudatti tarkoin lain puustawia
rikkaan sanankuulijansa käskystä.
Kauhea synkkämielisyys walloitti nyt Matin ja Kaarinan mielen; se oli
epätoiwon mustaa ruokaa, joka on niin katkeraa maistella. Kun
Kowalaiset hawaitsiwat, että heidän wiimeinen walttinsa teki niin
loistawan waikutuksen, tuli heidän raiwonsa nyt pirulliseksi
kostonpyynnön sekaiseksi wainoksi; mutta yhä enemmän synkistyiwät
Matti ja Kaarina. Waikka he oliwat noin wainottuina ja sorrettuina,
alinomaisen haukkumisen ja parjaamisen alaisina, eiwät he kuitenkaan
koskaan antaneet heille ainoatakaan pahaa sanaa, mutta nöyrinä,
murheellisina ja hiljaisina kantoiwat he kowaa kohtaloaan.

Sinä wuotena oli Juhannus maanantaina, joten tuli kaksi pyhää
peräkkäin. Sunnuntai=aamuna nousi Kaarina tawallista aikaisemmin
ylös ja tawallista iloisempi oli hän nyt; Sanna=täti oikein oudoksui
tuota äkillistä mielenmuutosta niin raskaan surun aikana. Kaarina teki
aamu=asioitaan iloisesti ja joutuisasti; näyttipä siltä kuin hän olisi
alkanut uutta, toiwowaa elämää. Kun hän näin liikkui pihalla hilpeänä,
kiwittiwät Kowalaiset häntä huonetten ylitse, antaen hänelle samassa
riwoja ja häwyttömiä sanoja. Päälliseksi wartoiwat he sitä hetkeä,
jolloin he tiesiwät Kaarinan menewän kaiwolle wettä winttaamaan,
saadaksensa silloin hänet kiwitetyksi. Mutta ei se onnistunut, sillä eiwät
he osanneet satuttaa ainoatakaan kertaa ja terweenä säilyi wainottu
Kaarina. Tänä iloisena aamuna naurahti hän waan ja arweli: "turha
waiwahan se on teille."
Kun hän oli saanut aamutehtäwänsä toimitetuksi, meni hän
waateaittaansa ja puki itsensä walkoisiin juhlawaatteisiin, ja
muutoinkin niin juhlallisesti kuin suurimpina juhla= ja
kunniapäiwinänsä. Kun hän tuommoisena tuli näköisälle, olipa hän
kaunis ja puhdas kuin metsäruusu. Sanna=tädin mielestä oli tuo outo
ilmiö ja hän kysyi melkein säpsähtäen Kaarinalta:
"Mihin sinä nyt aijot mennä, kun olet itsesi pukenut noin juhlallisesti?"
"Mattihan tuo niin tahtoo", wastasi waan Kaarina lyhyesti. Sen
enempää ei puhuttu, ei kysytty eikä koskettu.
Aamukellot soiwat juhlallisesti aamukirkkoon. Niiden kumisewa ääni
kajahteli kauwas, halki kaunihin, tyynen kesäisen aamu=ilman, ja
ihmiset riensiwät juhlawaatteissaan kirkkoon sowintosanaa kuulemaan.
Mattia ei ollut kukaan nähnyt koko aamuna, mutta kun muut meniwät
kirkkoon, nähtiin hänen Kaarinan kanssa käsitysten käwelewän
wainiolle, toiseen suuntaan kuin kirkkoonmenijät.
Eräällä Matin naineella weljellä oli Kalle niminen poika. Tämä oli
Matille rakas, sillä lapsi rakasti häntä enemmän kuin omaa isäänsä.
Poika kiipeili aina hänen syliinsä ja siljotteli setänsä päätä ja kaswoja.
Poika oli suurena lohdutuksena Matille hänen kowassa murheessaan,
sillä olihan lapsi niin wiaton ja rakas: häntä ei wielä wäärä

rikkaudenhimo ollut turmellut. Ja palkinnoksi kaikesta hywyydestään ja
lapsellisesta rakkaudestaan sai poika joka hywäilemisen jälkeen
katsella ja kädessään pidellä setänsä taskukelloa; se oli lapsen mielestä
warsin erinomainen ja miellyttäwä asia.
Tuo poika sattui myös hawaitsemaan Matin ja Kaarinan menon.
"Mihinkä te, setä, menette, mihin te menette Kaarinan kanssa?" huusi
poika ja juoksi jälkeen minkä woi.
Menijät seisahtuiwat ja Matti lähti käwelemään poikaa wastaan.
Päästyään luokse, hän otti kellon taskustaan, antoi sen pojalle ja sanoi:
"Wie tämä sedän kello kotiin".
Poika ei ollut koskaan ennen saanut semmoista luottamustointa, että
olisi saanut niin paljon pitää ja kantaa tuota mieluisaa kalua. Hän
ihastui kowin tuosta tarjouksesta, otti kellon ja lähti juosta wilistämään
kotiansa kohden. Kun poika oli juossut jonkun kymmenen syltä, huusi
Matti hänelle: "Saat sinä, Kalle, pitää kellon omanasi
ijänpäiwät".--"Kiitoksia, setä!" sanoi poika ja lähti taasen juosta
kapittamaan. Sitten lähtiwät Matti ja Kaarina käwelemään.
Heidän luultiin menneen kirkkoon jotain toista tietä, mutta muut tuliwat
kirkosta, eikä Mattia ja Kaarinaa tullutkaan; eipä heitä oltu edes siellä
nähtykään. Sitten luultiin, että he owat menneet toiseen kylään nuorten
kemuihin, jotka tiettiin siellä olewan,