Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa | Page 4

ei ollut; täytyi waan nujertua sallimuksen kowan kohtalon alle.
Kristo ei kyennyt nyt enään wieraan työhön, eikä pieni maatilkku
woinut heitä elättää; täytyi keksiä joku keino toimeentulon lisäksi. Pian
se keksittiinkin, sillä kätewä mies kuin oli, rupesi hän tekemään

kaikenlaisia juuriteoksia. Pikku Kaarina oli isällänsä alituisena apuna
niitä tehdessä ja pienillä kätösillänsä näpräsi hän joutuisasti ja siewästi
noita kierteisiä punoksia. Ennen pitkää tuliwat he niin taitawiksi tuossa
uudessa ammatissaan, että Honka=Kriston juuriteokset oliwat kuuluisia
laweissa piireissä; siitä saiwat he runsaasti rahaa ja heidän
toimeentulonsa oli turwattu. Sillä tawoin he kowanonnen aikanakin
luottiwat omaan itseensä ja luottamus ei pettänyt, sillä eipä heidän
tarwinnut armoleipään turwaantua.
Kristolla oli nyt hywä tilaisuus neuwoa ja kaswattaa lastansa, kun työ
oli sitä laatua, että hänen täytyi olla aina kotona. Melkeinpä hän piti
onnena tuon suuren, wasta kohdanneen onnettomuuden, joka juuri oli
hänen siihen tilaan saattanut, että hän sai aina olla lapsensa luona,
neuwomassa, ohjaamassa ja rakastamassa häntä. Pikku Kaarina
puolestaan rakasti isäänsä kaikella lapsen rakkaudella ja tuo
kahdenpuolinen rakkaus teki heidän elämänsä niin iloiseksi ja
hauskaksi matalassa majassaan.
Pikku Kaarina kaswoi ja kehittyi wuosien kuluessa ja läheni sitä aikaa,
jolloin tyttöjä ruwetaan sanomaan aikaihmisiksi. Kaunis oli pikku
Kaarina lapsena ja kaswaessaan, mutta kuta enemmän hän lähestyi
kehittymisensä loppua, sitä kauniimmaksi hän muodostui. Rippikoulun
ijässä oli hän jo kauneudellansa herättänyt kaikkein huomion ja
maailma tarjosi sylintäydeltä silloin jo hänelle niitä iloja ja leikkejä
mitä sillä on antaa. Mutta Kaarinalla oli waan yksi tarkoitusperä, yksi
pyrintö, nimittäin wanhan isänsä hoitaminen ja iloittaminen, tuon
raajarikon--puujalan, joka aina niin ikäwällä odotti hänen
kotiintuloansa. Kaikki nuorten ilot, kemut, leikit ja kisat hylkäsi hän
ehdottomasti; turwe=tupaan paloi hänen mielensä waan, ja sinne
riensikin hän niin pian kun oli saanut wälttämättömimmät tehtäwänsä
suoritetuksi.
Kahdeksantoista wuotiaana oli Kaarina täydellisesti kehittynyt ja silloin
ei yksikään neito paikkakunnassa wetänyt hänelle wertaa kauneudessa.
Kun siihen wielä lisäksi tulee kristillissiweellinen, puhdas elämäntapa
ja sitä seuraawa siweä käytös, jotka hänessä oliwat aina nähtäwinä, niin
eipä ollut kadehtijoillakaan mitään, minkä olisiwat woineet hänelle

moitteeksi lukea. Niin, saattaapa turwe=tuwassakin ruusuja kaswaa.
Ukko wanheni ja alkoi käydä työhön kykenemättömäksi; paljot surut,
murheet ja kärsimiset oliwat jouduttaneet sitä melkein ennen aikaansa.
heidän wälttämättömimmät elämäntarpeensa alkoiwat käydä niukaksi,
ja he rupesiwat pitämään neuwoa tulewasta toimeentulostansa; kauan
miettiwät he sinne tänne, mutta mitään apukeinoa ei keksitty.
"Nyt minä tiedän, isä, mitä on tehtäwä, ettemme hätään joutuisi", sanoi
Kaarina eräänä kertana hilpeästi.
"No, annas kuulla!" sanoi ukko.
"Minun on meneminen palwelukseen, että wuosipalkallani woisin
teidät elättää."
"Kuinka woisin sinut, rakas lapseni, nähdä wieraan työssä minun
tähteni ja kuinka woisin sinutta toimeen tulla?" sanoi ukko ikäänkuin
säpsähtäin.
"Mutta eihän ole muuta neuwoa, rakas isä. Työtä minä kyllä jaksan
tehdä, sillä olenhan minä terwe ja raitis, ja sitä teen ilolla, kun ma
tiedän sitä tekewäni teidän hywäksenne. Woinhan käydä teitä sentään
katsomassa ja sen teen niin usein kuin aika ja tilaisuus sallii; se on
ainoa keino, jolla woin estää teidät puutokseen joutumasta", selwitteli
Kaarina.
Wastoin maailman warsinaista tapaa, oli Kaarinan äidin sisar naitu
wankkaan taloon, waikka hän oli yhtä köyhä kuin Kaarinan äitikin oli
ollut. Tämä Sanna=täti oli usein jo waatinut Kaarinaa palwelukseensa,
mutta tyttö ei ollut hennonut hoidotta jättää kiwuloista, wanhaa isäänsä,
niin kauan kun he woiwat kotona ollen hankkia pienen talouden tarpeet.
Tuon äsken tapahtuneen keskustelun perästä tuliwat he nyt siihen
päätökseen, että pitäisi tarjota Kaarinan palwelusta Sanna=tädille.
Tämä tuuma oli heidän mielestään sitäkin sopiwampi, kun täti
tunnettiin yleiseen siiwoksi ja hurskaaksi ihmiseksi ja kun tädin talo oli
likellä heidän mökkiänsä, jonka wuoksi Kaarinan sopi käydä usein
isäänsä hoitelemassa. Sanna=täti suostui ilolla heidän tarjoukseensa ja

ensi muutto=aikana otti hän Kaarinan luoksensa.
Kaarina oli työteliäs tyttö, sillä lapsuudesta saakka oli hän siihen
tottunut. Joutuin ja kunnollisesti toimitti hän hänelle uskotut askareet ja
sillä woitti hän wapaita hetkiä, joina hän, tätinsä luwalla, käwi isäänsä
hoitelemassa. Wuosipalkkansa kulutti hän kaikki isänsä elämän
tarpeisiin, mutta yhtäkaikki käweli hän aina puhtaissa, eheissä ja
säännöllisissä waatteissa, sillä hän käytti hywäkseen joka=ikisen
lomahetken; nähtiinpä hänen usein istuwan rukkinsa tahi
kangaspuittensa taa, silloin kun muut jo oliwat maata panneet. Hänellä
oli paljon ihailijoita ja imartelijoita, mutta kylmä, wieras oli hän
kaikille leperryksille, imarruksille, nuorten huwituksille ja kisoille, ja
kylmänä kaikelle sille iloisuudelle, mitä nuoruus tuopi tullessaan, hän
eli waan uhraawaista elämäänsä isänsä tähden. Hänen sydämessään ei
ollut sijaa kenellekään--siltä ainakin näytti.
Aiwan siinä Sanna=tädin talon wieressä, melkein samassa kartanossa
oli toinen, Kowala niminen talo. Se oli rikkain koko paikkakunnassa.
Laweat, hywin hoidetut pellot antoiwat wuosittain wiljaa monta aittaa
ja salwoa täyteen, ja laweat, heinäwät niityt tuottiwat mehewän
rawinnon lukuisalle, kiiltäwälle karjalle. Monta miespolwea oli jo tässä
talossa rikkautta koottu ja saatu. Rahoja oli yksi kaappi täynnä, toinen
welkakirjoja; oli rikkautta, oli mainetta, oli arwoa ja kunniaa. Wankka
oli talo--aiwan toisenlainen kuin Honka=Kriston turwe=mökki.
Kowalassa ei ollut useampia wanhoja weljeksiä, yksin hallitsi ankara
Kaaperi wankkaa ja rikasta taloansa. Hänellä oli jo useita aikaisia
poikia, joista wanhimmat oliwat jo naineita miehiä. Pulskeita ja noreita
oliwat Kowalan nuoret miehet