Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa | Page 3

hänen wastauksensa waan lyhyt ja asiallinen.
Lapselleen ja pienelle taloudelleen laitti hän niin hywän hoitajan kuin

suinkin woi ja itse käwi hän usein katsomassa pienokaistansa ja silloin
ainoastaan sai hän hetkiseksi liewitystä raskaalle murheelleen.
Niin ponnistellen eleli hän eteenpäin, siihen asti kun pieni Kaarina
kaswoi jalanjuoksewaksi. Silloin lieweni Kristonkin murhe, sillä hän
sai niin sanomattoman paljon lohdutusta ja huwitusta lapsestaan. Pikku
Kaarina oli ketterä ja kaunis lapsi, ja isästään ei hän ollut wieraantunut,
kun hän hoiteli ja waali lasta niin usein kuin aika ja tila sen salli. Lapsi
kiipeili silloin isänsä syliin, siljoitteli hänen päätänsä ja poskiansa ja
kiersi pienet kätösensä hänen kaulaansa. Silloin wetäysi wäkisinkin
murheen rasittaman isän suu nauruun, ja silloin selweni hänelle
selwenemistään, mikä kallis ja suuriarwoinen tehtäwä hänellä kuitenkin
wielä oli, ja kaksinkertaisella innolla pyhitti hän elämänsä lapsensa
kaswatukseen.
Pikku Kaarina kaswoi ja waurastui siihen määrään, että hän woi ruweta
pientä taloutta hoitamaan. Yhä enemmän mielistyi isä tyttöön, sillä
olipa hän äitinsä oikea kuwa sekä näöltään että mielensä laadulta. Se
wahwisti ja rohkaisi Kristoa, sillä nyt tunsi hän lapsessaan löytäneensä
toisen rakkautensa esineen. Hän koetti jo aikaisin istuttaa häneen
Jumalan pelkoa, ja tuolla tuomi= ja pihlaja=pehkojen siimeksessä,
turwe=penkillä, puheli hän usein lapselle äitinsä hyweistä ja
hurskaudesta. Pikku Kaarina kuunteli niitä hiewahtamatta, ja eräänä
kertana huudahti hän: "Woi kun minulla on ollut hywä äiti, minä
tahdon tulla hänen kaltaisekseen".
Niin meniwät asiat eteenpäin. Isä teki työtä ja pikku Kaarina hoiti
taloutta; olipa isä saanut takaisin melkein kaiken entisen iloisuutensa.
Kaswitarha rupesi taasen hedelmöimään, sillä pikku Kaarina hoiteli
sitäkin kuten äitinsä ennen. Isä ansaitsi työllään hywät palkat, ja heidän
elämänsä ja warallisuutensa waurastui päiwä päiwältä; kaikki näytti
taasen käywän hywin.
Mutta "Jumalass' on juoksun määrä, waan ei miehen ripeydessä", sanoo
sananlasku, ja niinpä tässäkin saatiin nähdä. Eräässä talossa oli iso
putinki salwettawana ja Kristo oli siellä parhaana miehenä, kuten
tawallista. Rakennus oli jo kohonnut räystimiin saakka ja suuria hirsiä
wedettiin päälle. Samassa katkesi eräs telinepiitta, wedettäwä hirsi

pyörähti ympäri ja löi tywellänsä Kristoa rintaan, ja yhtenä hirren
kanssa putosi hän alas hirsikokoon. Kaikki salwumiehet päästiwät
hätähuudon ja riensiwät auttamaan wahingon saanutta. Tunnottomana
makasi Kristo hirsiläjässä, ja kun häntä ruwettiin ylös nostamaan,
huomattiin jalan olewan reidestä poikki. Hän kannettiin huoneeseen ja
siellä riisuttiin hän, sitten kun oli ensin toipunut tunnottomuudestansa.
Silloin huomattiin hänen jalkansa olewan katkeimen paikasta aiwan
sämänä. Liha oli murskana ja pirstaantuneet luun päät törröttiwät sieltä
täältä esiin. Lääkärit sairashuoneessa, johon hän wietiin, huomasiwat
heti ettei jalasta kalua tule, waan että se on leikattawa kokonaan pois.
He ryhtyiwät heti työhön ja pian makasi Kristo jalatonna
sairaswuoteella. Hän sai kowan haawakuumeen leikkuun ja muun
ruhjoontumisensa wuoksi. Monta wiikkoa makasi hän elämän ja
kuoleman wälillä; hän houraili ja hourauksensa esineenä oli aina waan
pikku Kaarina.
"Woi, woi! Missä pikku Kaarina on, eihän waan hänelle mitään pahaa
tapahdu? Täällä on niin paha ja waarallinen--woi, woi, Kaarina, tule
tänne, että isä saa sinua auttaa", huuteli hän ehtimiseen ja haparoitsi
ympärilleen.
Kun isä ei tullutkaan määrättynä aikana kotiin, oli tyttö tullut kowin
lewottomaksi. Hän koetti odottaa, mutta kauwan ei hän woinut sitä
tehdä, waan hän lähti tiedustelemaan miten asian laita oli. Kun hän
salwupaikalla sai tietää miten isän oli käynyt, rupesi hän niin katkerasti
itkemään, että luultiin hänen siihen paikkaan nääntywän. Siitä
toinnuttuaan, rupesi hän heti toimittamaan itseänsä kaupunkiin, että
woisi jollain tawalla olla apuna isälleen. Huolimatta muiden kiellosta ja
waroituksista, pitkästä ja waiwaloisesta matkasta ja omasta
nuoruudestaan, läksi hän matkalle.
Kun hän perille oli tullut oli hänen isänsä parhaaltansa houriossa, eikä
tuntenut lastansa, waikka hän tätä niin hartaasti kaipasi. Yötä päiwää
hoiteli Kaarina isäänsä, eikä lähtenyt pois hänen wuoteensa wierestä
wahingossakaan; lääkäritkin uskoiwat wihdoin sairaan hoitamisen
hänelle.
"Woi, woi, pikku Kaarina, missä sinä olet? Isääsi niin kowin polttaa",

huudahti sairas eräänä kertana.
"Tässä on Kaarinasi, rakas isä", sanoi tyttö ja kumartui wuoteen yli.
Sairas awasi silmänsä, tirkisteli eteensä niin kummallisesti ja sanoi
wiimein:
"Onko totta? Oletko sinä minun oma Kaarinani, wai onko Jumala
enkelinsä hänen haahmossaan tänne minun luokseni lähettänyt?"
"Teidän oma Kaarinanne olen minä, rakas isä", sanoi tyttö ja pyyhki
pois hikeä hänen polttawalta otsaltaan.
"Kuinka Herran tähden sinä tänne olet joutunut?" kysyi isä.
"Kuultuani teidän suuren onnettomuutenne, en woinut olla tänne
tulematta, liewittelemään tuskianne ja hoitelemaan teitä", sanoi tyttö.
"Woi rakas lapseni! Isäsi on nyt mennyt mies, ei minulla ole enään
toista jalkaakaan", waikeroitsi isä ja purskahti kowaan itkuun.
"Tosi kyllä, että teitä ja samalla meitä molempia on kohdannut suuri
onnettomuus, mutta älkää toki kowin surko, kyllä Jumala meistä
murheen pitää", lohdutteli Kaarina.
Se hetki oli Kriston kuumeen murros; hän oli selwennyt houriosta ja
kääntyi paranemaan päin. Kauan makasi hän wielä sairashuoneessa,
mutta Kaarina ei lähtenyt hänen wuoteensa wierestä, ennenkun tuo
rakas, ruhjottu, jalkansa menettänyt isäkin woi jättää tuskaloisen ja
pitkällisen sairaswuoteensa. Wihdoin koitti se päiwä, jolloin Kristo
kirjoitettiin ulos sairashuoneesta; loppuhoito uskottiin Kaarinalle
yksinään. Muistoksi menneistä ajoista sai Kristo lähtiessään puujalan
entisen jalkansa sijaan. Kowalta tuntui tuo kauppa, mutta muuta
neuwoa