Dityrambeja | Page 3

tumma, uinuu Rooma suurta unta,
mies yksinäinen valvoo
kukkuloilla,
mut kohta nouseva on valtakunta,
maan kirkastaa mi
uuden aamun koilla.
2.
LEGIOONAIN LAULU.
Terve Caesar,
sallimuksen valtakannel kaikuu,
terve, terve Caesar!

Terve Caesar,
taiston teräskellot kutsuu
kuolon purppuraiseen
juhlaan meitä,
terve Caesar,
terve valtias, nyt arpa lankee,
terve,
joukkosi on tuonen tuttu,
terve, tuhannesti terve, suuri Caesar!
Terve Caesar!
Elo kypsynyt on leikkaajalleen,
vilja tuleentunut
viikatteelle,
terve Caesar,
raskaat, täyteläiset tähkät nuokkuu

vuottain sirppiäsi, jonka terä
kultasalamana kaikkeen iskee,

mikä
valmiina on vainiollaan,
terve Caesar,
terve elojuhlija, min kenttä

maasta maahan, merten yli yltää,
terve Caesar,
ikuinen on
elonkorjuuaikas!

Terve Caesar,
kohtalosta kohtalohon johtaa
olemuksen ikivoima
meitä
niinkuin tulenpatsas korven yössä,
tuhatkimaltava
taivaankaari
kangastusten etäisestä maasta.
Terve Caesar,
valtas
ikiruno kiehtoin käskee,
terve Caesar,
voimas lannistava pakko
säätää
tuskan, vaivan vaikeata tietä
käymään miljonat ja myrskyn
lailla
laulaa voiton korkeata virttä,
terve Caesar,
terve sankari, nyt
kultakotkin
tervehdimme sua käyden kylmään kuoloon!
3.
ARPA LANGENNUT ON.
Arpa langennut on, rajan kielletyn yli
sotajoukkonsa sankari uhmaten
ohjaa.
Arpa ankara langennut, ikuinen Rooma
vavisten herraansa suurinta
vuottaa,
min kultaiset kotkat
seudusta seutuhun myrskyten lentää,

arpa ankara langennut, pauhaten kuohuu
voittojen voimakas,
vyöryvä koski
maan kukkivan yli, mi iskutta miekan
valtahan
sankarin saapuvan taipuu.
Arpa langennut on, rikos ihanin tehty,
mi tähtihin saakka
maineensa
säihkyvän glorian nostaa
yli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kenttäin.

Rikos ihanin tehty, min suuruutta saata
ei tahrata siveyslakien
mitta,
mi orjia varten
on alussa aikojen muinaisten luotu,
oma
lakinsa sankarin toimilla, töillä,
min timanttikova
kohtalo korkeille
hengille säätää.
Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyve
kädessä
sankarin, salliman suoman
käskijäksi kansojen, luojaksi aikain,

joittenka valta
kirkkaana säihkyy, kun hautahan vaipuu
menneiden
polvien tahto ja tarmo.
Arpa langennut on, tulenlieskoina lentää
sankarin säihkyvät, kultaiset
kotkat
seudusta seutuun ja päätyvät Roomaan,
min marmoriportit

salpansa valtiaan käskystä avaa.

Pyhä Rooma on vallattu, jällehen aika,
korkea, ankara urhojen aika,

valtikan ottaa.
Jälleen sankariseppele vehree
kulmilla ihmisten
suurien kukkii,
jälleen pilvihin nousevi maine
Rooman, mi
maailman kohtalot ohjaa
valtiaan alla, min voittojen tähti

kirkkainna säihkyvi aikojen yössä.
4.
POMPEJUKSEN CURIASSA.
(Maaliskuun iduspäivänä.)
Pylväs maailman kaatunut, ihanin, suurin
ihminen sortunut, säihkyvin
helmi
sammunut luomisen kirkkahan kruunun,
sammunut, heittänyt
purppurahehkun
viimeisen, hellän
maailman ylle, mi värjyen
vaipuu
mustien varjojen outohon yöhön.
Imperaattori surmattu! Tyhjä on maineen
kultainen istuin,
tahrattu
verin on ikuinen Rooma,
verin, min jälkiä puhtaaksi pese
koskaan
ei aika, ei umpehen painu
milloinkaan haavat,
jotka on iskenyt
alhainen vietti
alhaisten henkien, alhaisen koston.
Rikollinen Rooma!
Sa helmassas hoivasit kavalia kyitä,
jotka
armolla valtiaan kerran
nousivat, iskivät ystävän, miehen
uhriksi
kuoleman keskellä työtä
korkeinta, pyhää.
Rikollinen Rooma,

ajasta aikaan on tuomio soiva:
etsikkoaikaas et älynnyt kerran!
On valtias poissa, mut voittojensa kulku
aaveena vyöryvi aikojen
halki,
on valtias poissa, mut iäti seisoo
se huone, min kätensä
voimakas kerran
vuorille vuoli,
on valtias poissa, mut henkensä yhä

huipuilta hyisiltä kansoja ohjaa,
on valtias poissa, mut auki on rata,

min tarmonsa rasti,
on valtias poissa, mut voittojensa vaunut

säihkyen vyöryvät aikojen yössä.
VOITTAJA PUHUU.

Ma voitin. Mitä ompi voitosta,
päämäärä taistellessa vain on pyhä.

Ken yläpuolla ei oo voittoaan,
hän kahlehissa orjuuden on yhä!
SOTA.
On sota niinkuin tammi taivas-latva,
jot' ase hirveinkään ei maahan
lyö,
sen pirstoo vasta salamoista suurin,
min synnyttävi synkin,
oudoin yö.
LUOMINEN.
Alussa maa oli autio ja tyhjä,
pimeys lepäili syvyyksien päällä,

määrättä hyrskyen mustimmat laineet
kulkivat, kiersivät mitatonta
merta,
vaahdoten valkeana tuolla ja täällä
kiehuivat muodotta
muodostuvat aineet
etsien toisia yhtyäkseen kerta.
Alussa maa oli autio ja tyhjä.
Kuohahti äkkiä synkimmät aineet,
väkevänä jylisten pauhasi myrsky,

hälveni pimeys ja tuhansissa liekeissä
hehkuen hulmusi tulipuna
tähti
keskellä avaruuden ääretöntä kantta.
Syvyyden kultana
keinuvaa pintaa
Elämä kulki.
Aaltojen harjalta harjalle aallon
myrskysi luovista voimista suurin,

halkesi kahtia vellovat vyörteet
vuorina vierien outoihin ääriin,

vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin,
sijansa heittäen karkelokentäksi

luomisen työlle.
Lieskoina leimusi avaruuden tähti
timantteja, kultia kylväen maille,

raskaina ilmoihin harmajat huurut
hyisistä, himmeistä notkoista nousi,

kaaoksen kylmähän rintahan henki
hehkuvaa tultansa luojista
suurin.
Hälveni häivät, kiehuen iti
maa, joka jäisenä lepäsi äsken.
Kuohuen
aukeni vehreä helma
kätkien hehkuunsa hersyvät voimat,
siittäen

sihisevät, pursuvat mahlat,
työntäen taivaille uhkaavat huiput.

Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan
synnytti viimeksi syvimmän
synnyn,
huippuja kulkevan ihmisen suuren.
Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee,
ajat ne aikoihin tanssien yhtyy,

ei loppunut työ.
Väristen vuottavi päivät ja yöt
luomisen
levotonta, suurinta juhlaa
maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt,

luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa.
Milloinka salamoista synkehin
lyö,
kirkastava, säihkyvä, uudesti-luova,
milloinka työhönsä
ankaraan ryhtyy
mestarin suurimman raivoisa palja,
milloinka
miljonat kuiluihin syöksyy
verissä luomisen kiehtova malja?
Vavisten luojaansa vuottavi maa.
Milloinka salama sen leimahtaa?
UUSI JUMALA.
Hän vuorilla viipyy, allansa kansa
pauhaten juhlivi maalia vailla

kuin korvessa Siinain Israel muinen.
Hän vuorilla viipyy, kasvoista
kasvoin
katsovi Elämän ankaraa Herraa,
min ikuiset käskyt

piirtävi pintahan kylmän ja karmaan
kalliopaaden.
Hän vuorilla viipyy, allansa joukko
juhlivi huoleton, tanssivi eessä

kuvien kultaisten, kangastuskaarten,
jumalien outoin.
Hän vuorilla
viipyy ja vaieten katsoo
tanhua, riemua joukkion joudon.
Hän vuorilla viipyy kuin synkeä pilvi,
min mustassa helmassa
tulipuna turman
hehkuvi liesi,
hän huippuja kiertää kuin ukkosen
lonka,
min kohdussa tuhansia vasamia välkkyy,
hän vuorilla viipyy,
mut syöksyvi kerran
salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa
juhlivi
määrättä räyhäävä rahvas.
Hän syöksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret,
tärisevi manner ja kiehuvi
meri,
min raivoista pintaa
myrskyjen valkeat valjakot lentää.
Hän syöksyvi laaksoihin, pitkäisen nuolena

keskelle karkelon

keinuvan entää,
hän saapuvi, kansojen kultaiset kuvat
pirstovi,
syöksevi marmori-ylväät
jumalien alttarit maahan, mi ompi

jalkainsa ainainen astinlauta.
Hän saapuvi, antavi maalin, mi säihkyy

purppuraruskona taivaalla, jonka
kaukainen kansi
hehkuvi
autuutta maallisen riemun.
Hän saapuvi, valtansa rastivi radan

ihmisten kulkea kunne hän tahtoo,
hän mennehen valtaa, hän tulevan
luopi,
hän ohjaa suuret ja pienet virrat,
hän kutoo kohtalon
välkkyvät vaipat,
hän, kansojen käskijä, ihmisten herra,
mi
synkkänä pilvenä vuorilla viipyy.
TOTUUS.
Te etsitte, tahdotte totuutta te
surumieliset sankarit hurskaat.
Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte,
sen uhriksi voimanne parhaat
te suotte,
sen kangastuskaaria kultahan luotte,
se elämänne huippu
ja elämänne määrä,
se näyttää mi tekonne oikea, mi väärä,
te etsitte,
tahdotte totuutta vain
yli kaunihin valheenkin!
Mikä valhetta sitten?
Oma etsintänne,
virvojen välkkyvä, väikkyvä
harha!
Mikä puhtainta totta?
Vain elämänne,
vaistojen, tuntojen
tuoksuva tarha,
ei totuutta muuta,
ei hyvien, pahojen tietojen puuta!

On elämä ainoa puu, joka kukkii,
se todet ja totuudet helmaansa
kätkee,
se