Dityrambeja | Page 2

min kylkehen
kylmään
väkevimmät vasamansa iskeä saavat,
he etsivät taistoa,
leikkaavat voittoa,
vuottaen salamoiden suurinta soittoa,
he
uhraavat itsensä, uhraavat toiset,
kun välkkyvi kullassa kaukaisin
maali,
he herroja ovat, te kuulijoita käskyn,
mi korkeilta vuorilta
laaksoihin kaikuu.
Ei vapautta teille!
3.
TULI VALLOILLA ON.
»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto.
Tuli valloilla on, väkijoukko kuin meri
tuulien ruoskima pauhaten
kuohuu.
Tuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu,
tallattu maahan
on jumalien asunto,
marmori jaloin
särjetty, pirstottu karkehin
käsin!
On valtias kaatunut, purppurarusko
riutunut Pohjolan pakkastaivaan,

aurinko kirkkain varjojen helmaan
vaipunut, kullaten köyhän ja
kylmän
viluisen tienoon, siunaten sammunut

luojista suurin.

Väki roskainen voittanut?
Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kova
se timantti, min pintahan tuhoterän
iski
voimaton viha,
voittaen timanteista säihkyvin murtui.
»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto
kun sankari sortui.
Tuli
valloilla on, joka paisuen kasvaa
ja kulona kulkien valtiaat, vallat

syöksevi maahan ja lieskoihin hautaa.
Tuli valloilla on, ja Europa
leiri
joka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu!
TASA-ARVOISUUS.[1]
Verihuurut ne peittävi Ranskan,
tuli roihuvi valloillaan,
viha
vihreenä lieskana loimuu,
punahurmeella huuhtovi maan,
se allensa
tallaa ja ruhjoo,
mitä vuossadat suurinta loi,
se pirstoo ja syöksevi
surmaan,
tuhokellot kun turmion soi.
Nyt kostohon käynyt on kurja
roskarahvas ja mellastajat,
giljotiinit
ne yötä ja päivää
verivirtoja purskuttavat,
nyt poistetaan juopa, min
luoneet
tuhatvuosien arvot on --
tuligloria säihkyen pettää
voi
jalotkin hurmiohon.
Mitä koskevi meihin tuo ilve,
verivirrat ja julmuus sen,
ken
huipuilta katsoo, hän nauraa
surunäytöstä laaksojen,
suku tänään jos
sortuvi toinen,
niin huomenna nousee jo uus,
vain yksi on hengelle
myrkky:
tasa-arvo ja vertaisuus!
Verihuuruista nousevi Ranska
väki roskainen pöyhkeilee:
Ei
herroja, orjia enää,
nyt oikeus hallitsee!
»Eri suuria ihmiset ovat,

-- se oppi on oikeuden, --
sama oikeus vertaisille,
eri oikeus
toisillen!»
[1] Eräs Ranskan vallankumouksen »totuuksista».
MARCIUS CORIOLANUS.

1.
PATRIISI PUHUU.
Pyhä Rooma on herjattu, orjien suku
alhainen, pöyhkeä valtaan on
päässyt.
Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumat
räyhäten kulkee

katuja ikuisen kaupungin, joka
äänetön sankaritemppeli muinen

suurien, ylhäisten henkien oli,
nyt alhaisen rahvaan
kilpojen,
taistojen kiehuva kenttä.
Pyhä Rooma on herjattu, curian ovet
aukeevat käskystä joukkion
joudon,
ikuinen istuin
lakien, tuomion tahrattu ompi,
nöyränä
taipuu
senaatti tahtohon huutavan heimon.
Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa!
Ylhäinen, äänetön sankarirotu,

min jänteissä vangittu, vellova voima
mykkänä piilee, mut iskee kuin
öinen
synkeä pilvi, kun taistelun hetki
korkea koittaa,
ylhäinen,
ankara, äänetön heimo
on valtias Rooman, ei räyhäävä rahvas!
Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilauma
alhainen, pöyhkeä valtaan on
päässyt.
2.
MIEKKA PUHUU.
Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,
nyt laulua kalpojen kuulla se
saapi!
Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet,
pois temppeli koruja kantavat
papit,
ei pyyntönne auta,
se kuolee kuin kuolevi särkyvä sävel

kolkkohon yöhön,
yö saartavi Roomaa ja verinen vimma

tuomiosäilänsä säihkyvän nostaa.
Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,
nyt laulua kalpojen kuulla se
saapi.

Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot,
joilla kultainen, keinuva vilja

valmiina vartos,
talot tuhkana ompi ja lyötynä joukko
maailman
vallan, mi vavisten vuottaa
iskua sankarin raivoisan säilän.
Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa
laulua ylpeän, ylhäisen vihan,

vapise valtio, vallasta sotii
kuoleman äänetön, uhmaava joukko,

vapise Rooma, sa sankarin ääntä
kuullut et, kuulla saat kalvan nyt
kieltä.
3.
HAAMU.
On sankari sortunut, ylpeä liian
miekkansa oli
iskemään isien
nostamaa pyhää
ikuista valtaa, mi kirkkahin koru
aikojen kultaisen
kruunun ompi.
On sankari sortunut, joukkonsa toivo
pettynyt tuonelle uhrasi urhon

ylpeän, suuren,
on sankari sortunut, ikuinen Rooma
vapaana
jälleen, ja pauhaten kaikuu
kaduilta, toreilta rahvahan riemu.
On sankari poissa, mut henkensä ylpee
ajasta aikahan ylpeenä katsoo

huipuilta kulkua räyhäävän rahvaan,
on sankari poissa, mut
ylenkatse
ylhäinen yllä kaupungin lepää,
mi halvaksi luki

esikoiskruununsa kansojen kesken,
mi valtansa ikuisen aatelin antoi

koruksi pöyhkeän barbarilauman.
On sankari poissa, mut huipuilta henki
ylpeä, ylhäinen kylmänä
katsoo.
CATILINA PUHUU.
Ei ees, ei taakse, yllä uhkaa yö
ja eessä tasavallan joukot taajat!
Soi
kalske kaukainen ja tähtivyö
taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa,

nyt koston, vainon vaikein hetki lyö,
maat oudot, kansat etäiset ja
laajat
on vallassamme kohta, loppuun työ
nyt tehdään, vihan

vimmalieskat saartaa
sua Rooma, voimat kammottavat käyvät

vastaasi, maahan sorru nyt tai voita!
Jo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltää
hurjimmat peitset, raivon
pilvi ratkee,
min takaa tuhon veritähdet kiiltää,
jo kalvat kalskahtaa
ja kahle katkee,
mi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta,
jo säilät salamoi,
päin määrää suurta,
tienviitta vihan vihree virvasoihtu,
raivaaja
radan syämen synkkä loihtu,
soi säilät, aukee vallan vaskiukset,

kimaltain kaartuu öiset kangastukset.
Soi, salama, yön pilvi iske tulta,
lyö maahan valta, määriinsä mi
turtuu,
helmassa tulevan on kirkkain kulta,
mi hetken hehkuu,
jälleen mustuu, murtuu,
leimahda lieska vihan, kaikki hautaa,
mi
synnyttää ei uutta enää voi,
ken kypsä on, hän vuottaa tuonen rautaa

ja elojuhlaa suurta karkeloi.
Yö hälvenee ja taiston aallot raukee,
on sammunut jo mielen hurja
uhka,
on voitto tasavallan, hauta aukee
nyt sankarin, mut kerran
syttyy tuhka,
mi maassa lepää, mutta tulta yhä
salassa vaalii,
helmahansa sulkee
sen kipinän, mi lieskan uuden siittää,
lyö kerran
hetki, voimakas ja pyhä,
jolloinka kohti määrää uutta kulkee
taas
Rooma, kansat kansoin jälleen liittää,
lait ihmisille laatii, ohjat ottaa

käskystä valtiaan, mi nousee kerran
ja astinlaudaksensa lyöpi
maan.
JULIUS CAESAR.
1.
ÖISELLÄ CAPITOLIUMILLA.
Yö saapuu, tummuu iltataivaan syli
maan hetkeksi mi sulki
kultavaloon,
yö saapuu, syttyy tähtisarjat paloon
tuhansin lieskoin,
mutta kaiken yli
loistossa miljonien tulten seisoo
mies yksinäinen,
jumalien juurta,
vuorella jumalten. Yöt päivät kutoo
henkensä

sallimuksen vaippaa suurta
kansoille, maille. Milloinkaan ei putoo

kädestään voimakkaasta vaskiparta,
mi unen toteen, toden uneen
liittää
harsoksi säihkyväksi, joka sulkee
helmaansa hengen
ihanimman runon.
Ei tyynny tahdon hyrskyävä virta,
mi uutta uraa
raunioihin raivaa
maailman vanhan, joka jälleen kulkee
kuin
karkeloiden ikuisuuden työhön.
Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaa

hyveille, jotka lailla iltaruskon
kultaavat vielä maita, uuden uskon

syttyissä niinkuin syttyy tähdet yöhön.
Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa
sua vuorellansa, vaskiukset aukee

Januksen temppelin, uus' astuu luoja
pyhäkköön ajan, ajan uuden
tuoja,
min valta milloinkaan ei maahan raukee,
mi omaan
voimaansa vain yksin luottaa,
oi terve, Rooma, uhraa uhri parhain

nyt luojallesi, kautta palmutarhain
ikuinen soikoon kuoro: terve
Caesar
sua tervehtii ne, jotka kuoloon käyvät!
Yö