Dityrambeja

A free download from www.dertz.in

Project Gutenberg's Dityrambeja, by Aarni Kouta and Friedrich
Nietzsche
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Dityrambeja
Author: Aarni Kouta and Friedrich Nietzsche
Release Date: May 3, 2006 [EBook #18303]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
0. START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
DITYRAMBEJA ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.
DITYRAMBEJA
Aarni Kouta
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusliike Arvi A. Karisto 1907.
DITYRAMBEJA
[Kuva]
VERIVALA.
Verivalani vannonut oon.
En tahdosta isien, ystävien
kuin Hannibal

muinen,
en suitsussa jumalain alttarien.
Minä valani vannoin
kun
yöhyt ylläni synkkänä uhkas,
kun tähdet ei välkkyneet kannella
taivaan,
vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa,
min alla purjehti
pilvet.
Verivalani vannonut oon.
En kostoa vierahan, vennon heimon,
mi
omaani uhkaa,
en vuorille nousta ja laaksoihin laskea,
miss' aavoilla
välkkyvi kultaiset viljat,
en polkea peltoja, tallata tarhoja
vainoojan
maan.
Minä vannoin laaksoista vuorille nousta,
heimoni hyljätä, ystävät
heittää,
jumalien suitsuvat alttarit jättää,
yksin taistella, kamppailla,
nousta,
kuiluja, kulkea, tuskia tuntea,
korkeella kangastushuippuja
nähdä,
joille aurinko purppurahehkun
kirkkaimman heittää,
joilla
humisee raikkaammat tuulet.
Alla syvimmät, synkimmät kuilut,
yllä hopea-kangastus huiput.
HUIPUILLA
Taivas yllä, manner alla,
ympärillä hyiset huiput,
talven kirkkahat
kinokset.
Alla uhkuvi elämä,
puhkeavi puihin pihka,
sihisevi mannun mahla,

tuulet ilman tuoksutäydet.
Täällä talvi, viima vinha,
silmä siinnossa lumien,
katse kentillä
kiteiden,
sydän surmien ilossa,
mieli häissä Hallatarten.
Kevät keikkuen tulevi,
mielet innosta ilona,
veret valta-valkeana,

tulet Helka-helluntaiset,
rukoukset, riemu soipi,
sydän inehmon
herkkä, hellä.
Tääll' ei riemuita, rukoilla,
tääll' ei liesku luojan liekit,
sydän ei
säälistä sykähdä,
aatos lemmestä avarru,

tääll' ei syytä,
syyttömyyttä.
Tunnon jää on ainut lämpö,
mielen halla

hyyrrelamppu,
joka säihkyen säkenöi,
kuumottavi keskiyössä.
Veljenkättä kaikki lyövät.
Kirpoavi kahle, muurit
murtuu raudan,
roudan luomat.
Vapahina vangit valjut!
Kajastavi toivo kirkas,

unet, uskot uudet luopi.
Tääll' ei vankeja, vapaita,
veljeyttä, vertaisuutta,
tääll' ei uskoja,
unia,
tääll' ei toivoa, totuutta,
ylin yks' on käsky kylmä:
korkealla
aina kierrä,
niinkuin tähti talvitaivon,
pyhä, puhdas, koskematon,

kiillä, konsa ei kimalla
päivän kirkas kultakehrä,
itse pakkasen
purema
muille tuhlaten tulesi
näytä oudot ilmanrannat
yösen
synkät umpiukset,
vaivan ylpeän ylängöt.
SANKARIT SOTII.
Pois katsojajoukot,
pois aseita, kalpoja kantavat joukot,
nyt sankarit
sotia käyvät!
Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat,
ei paisu julmina käsien jänteet,

vihan vasamat silmissä yksin säihkyy,
lyö aivoissa säkenöivät
salamat oudot,
yö synkkänä yllä ja alla lepää.
Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii!
Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa
taivaita, maita ja meriä, joita

tuhannet tuulet pilvihin nostaa,
kuiluihin viskaa.
Yö näkevi mykkä
ja helmaansa peittää.
Sankarit sotii, sankarit sotii,
tuskat tuimimmat rintoja polttaa,

sydämiä leikkaa.
Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu,
kuiluista
nousevat tuhannet taasen,
nousevat, sotivat, häipyvät yöhön,
mi
mykkänä lepää.
Sankarit sotii,
etäältä himmeä rusko vain hohtaa
kerran nousevan
päivän, mi takaa

vuorien synkkien säteitä heittää
harvoja, valjuja
taistojen teille.

MITÄ VUOTATTE?
Mitä vuotatte meiltä, te kirjavat joukot?
Me seisomme yössä. Henkemme soihtu
suurena palaa, kun sammuvi
tulet
taivaan ja maan. Kun pimeys saartaa
vuorisen, louhisen, jylhän
tienoon.
Mitä vuotatte meiltä?
Me emme seuraanne konsana liity,
emme kanssanne valloita maita,
mahteja kumoo,
emme vajoo kuin pisara vajoo
hyrskyvään mereen.
On henkemme ylpee.
Me yksin seisomme vartiona yössä.
Mitä vuotatte meiltä?
Ei leimua soihtumme teidän vuoksi,
ei valaise teitänne, matkaanne
johda.
Eri matka on teillä ja toinen on määrä.
Oma tiemme on
kallein, määrämme korkein,
etäisin, suurin.
Erotkohon tiemme!
Te pyrkikää tulienne pienien ääreen,
majojenne rauhaan tai taistonne
teille.
Me synkkiä polkuja taivallamme,
louhia kuljemme, kuiluja
käymme.
Me sytytämme soihtumme suurehen liekkiin,
mi valaisevi etäisintä,
oudointa mailmaa,
jonne ei silmänne, aatteenne kanna.
Me seisomme yksin. Teitä on tuhansia,
mitä vuotatte vielä?
KANSAN SANKARI.
Sa hyvähuutoja jos joukon kaipaat,
niin ällös puhuko, vaan sammalla,

ja hosianna huutaa he, jos saavut
sa ratsastaen -- aasintammalla.
KUSTAA III.
(1792)

1.
MUSTAT NAAMIAISET.
Valomerenä välkkyvi valtiaan linna,
rusoaaltoina vyöryvä silkkien
vuo,
tulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu,
tuhat salamoivaa
tähteä kristallit luo,
käy maljoissa veripuna-viinien kuohu,
hovi
juhlivi, pauhaten soitot ne soi,
yli kaikkien valtias vaieten katsoo,

maan aurinko, nousevan aamun koi.
Mitä maastansa hän, mitä tuhansista noista,
välikappaleita käsissä
luovan ne vain!
Hän juhlivi tänään, jo huomenna nostaa

tuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain.
Mitä miljonista hän, joka
huipuilla elää,
ne juhlien nääntyy, kun nousevi hän.
Oma voima ja
valta on määränsä korkein
yli herkkien tunteiden, säälinnän.
Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen,
kun voittojensa vaunut ne
ylitsenne käy,
hän kovimmista kovin on, vahana vaipuu
ken
käskynsä valtaa ei tuntevan näy,
te taivutte, uudesti-luojanne taltta

kun raivoten marmorinne pintahan lyö,
te vapisette, luovat ovat
ankaria aina,
ja murtaminen aina on ankaran työ!
2.
VALTIAS MIETTII.
Te vaaditte vapautta, meluavat joukot!
Ei vapautta teille! Kultainen koru
on vapaus, jolla voi leikkiä yksin

ankarat, suuret ja käskevät henget.
Ei vapautta teille! Ei helmiä
heitetä
sikojen eteen, ei timantteja kylvetä
tielle, min pintaa

polkevi räyhäävä, roskainen rahvas!
Ei vapautta teille, on onnenne totella
ja käskystä ankarien verihin
otella,
kun lankeaa elämän ja kuoleman arpa.
Ei vapautta teille!

Vain suuria henkiä varten on vapaus.
Se öinen on taivas, min korkea
kansi
kultana säihkyvi outoja tulia,
se rusko on uusien päiväin, mi
uinuu
helmassa taivasta kantavain vuorten,
se synkin on pilvi, min
kahleissa säihkyy
tuhansia vasamia ylpeän vaivan,
se suurin on
salama, se mustin on yö,
mi raivosta nauraen tultansa lyö.
Ei vaalijoiksi teistä sen valkean vallan,
ei päästäjiksi synkeiden
pilvien kohdun,
ei leikkienne tantere kultainen kenttä
öisien tulten.

On onnenne käskyä ankarien kuulla.
On vapaus käskeviä henkiä varten.
He tanssivat soidessa salamien
säilän,
he huippuja kulkevat, allansa kuilut,
elämä ja ihmiset,
kuoleman kauhu.
He uhraavat itsensä, uhraavat toiset,
he huoli ei
onnesta vaistot kun johtaa
polkuja taistojen, voittojen heitä.
He
kovinta etsivät, vastusta vaikeinta,
jylhintä vuorta,