David Copperfield II | Page 8

"Älkäät peljätkö, että aion rasittaa teitä. Minulla ei ole enään mitään
sanomista, Ma'am", muistutti hän, kun hän astui ovea kohden. "Minä en
tullut tänne milläkään toivolla enkä vie muassani mitään toivoa. Minä
olen tehnyt, mitä mielestäni oli tehtävä, mutta minä en koskaan
odottanut, että mitään hyvää tulisi siitä, että seison, missä seison. Tämä
on ollut liian paha huone minulle ja omaisilleni, että täydellä järjellä
odottaisin sitä".
Tällä puheella lähdimme pois, jättäen Mrs. Steerforth'in seisomaan
nojatuolinsa viereen jalon ryhdin ja kauniitten kasvojen esikuvaksi.
Meidän tuli meno-matkallamme käydä kivitetyn, lasiseinillä ja -katolla
varustetun eteisen poikki, jonka ylitse viiniköynnös oli kasvatettu.
Tämän lehdet ja vesat olivat silloin viheriöinä ja, koska aurinko paisti
sinä päivänä, oli pari lasi-ovea, joista pääsi puutarhaan, auki. Juuri kuin
lähestyimme niitä, astui Rosa Dartle sisään kuulumattomilla askelilla ja
puhutteli minua.
"Te teitte kai mielestänne hyvin", sanoi hän, "kun toitte tämän toverin
tänne!"
Semmoista vihan ja ylenkatseen määrää, kuin se, joka pimitti hänen
kasvonsa ja leimusi hänen pikimustista silmistään, en olisi luullut
mahtuvan edes näihin kasvoihin. Vasaran tekemä arpi oli, niinkuin
ainakin, kun hänen kasvonjuonteensa kiihtyivät, kovasti näkyvissä.

Kun se värähdys, jonka ennen olin nähnyt, nyt ilmestyi siinä, minun
katsellessani häntä, nosti hän nopeasti ylös kättänsä ja löi sitä. "Tämä
on juuri sovelias toveri", sanoi hän, "suojella ja tuoda tänne, eikö ole?
Te olette oikea mies!"
"Miss Dartle", vastasin minä, "te ette suinkaan tee niin väärin, että
moititte minua!"
"Miksi synnytätte eripuraisuutta näitten molempain mielettömäin
olentojen välillä?" vastasi hän. "Ettekö tiedä, että he ovat molemmat
mielettömät itsepäisyydestään ja ylpeydestään?"
"Synnytänkö minä eripuraisuutta?" vastasin minä.
"Synnytätte te eripuraisuutta!" vastasi hän. "Miksi tuotte tämän miehen
tänne?"
"Hän on kärsinyt kovaa vääryyttä, tämä mies, Miss Dartle", vastasin
minä. "Te ehkä ette tiedä sitä".
"Minä tiedän, että James Steerforth'illa", lausui hän, käsi povellansa,
ikäänkuin estääksensä sitä myrskyä kuulumasta, joka riehui siinä, "on
viekas, turmeltunut sydän, ja että hän on petturi. Mutta mitä minun
tarvitsee tietää taikka huolia tästä toverista ja hänen yhteisestä
sisarentyttärestään?"
"Miss Dartle", sanoin minä, "te suurennatte tuota vääryyttä. Se on jo
kylläksi suuri. Minä tahdon vaan jäähyväisiksi sanoa, että pahasti
solvaisette häntä".
"Minä en solvaise häntä ollenkaan", vastasi hän. "He ovat alhaista,
huonoa joukkoa. Minä soisin, että tyttö saisi raippoja!"
Mr. Peggotty astui eteenpäin sanaakaan lausumatta ja meni ulos ovesta.
"Hävetkäät, Miss Dartle! hävetkäät!" sanoin minä suuttuneena.
"Kuinka kehtaatte polkea jalkojenne alle tämmöistä ansaitsematonta
surua!"

"Minä tahtoisin polkea heitä kaikkia jalkojeni alle", vastasi hän. "Minä
tahtoisin tämän miehen huoneen hajotetuksi, tahtoisin merkin
poltetuksi tytön otsaan, tahtoisin hänet ryysyihin puetuksi ja kaduille
heitetyksi nälkään nääntymään. Jos minulla olisi oikeus laskea hänen
tuomionsa, pitäisin huolta siitä, että nämät tehtäisiin. Pitäisin huolta
siitä, että nämät tehtäisiin? Minä tekisin itse! Minä inhoon häntä. Jos
saisin joskus soimata häntä hänen kelvottomasta käytöksestään,
menisin sitä varten mihin hyvänsä. Jos voisin vainota häntä hänen
hautaansa asti, vainoisin. Jos löytyisi joku lohdutuksen sana, josta hän
saisi lievitystä kuolinhetkellänsä, ja se olisi ainoastaan minulla, en
hellittäisi siitä, vaikka henkeni menisi".
Sanojen kiivaus yksistään ei synnytä, sen huomaan, muuta kuin heikon
kuvan siitä intohimosta, joka vallitsi hänessä ja joka ilmestyi koko
hänen ruumiissaan, vaikka hänen äänensä ei ollut kovempi, vaan
päinvastoin matalampi, kuin tavallisesti. Ei mikään minun
kertomukseni vastaisi muistoani hänestä eikä sitä vihaa, johon hän
kokonaan heittäysi. Minä olen nähnyt intohimon moninaisissa
muodoissa, mutta en ole koskaan nähnyt sitä semmoisessa muodossa,
kuin tässä.
Kun yhdyin Mr. Peggottyyn, käveli hän hitaasti ja miettiväisesti mäkeä
alaspäin. Kun pääsin hänen viereensä, kertoi hän minulle, että, koska
hän nyt oli tehnyt, mitä hänen oli määrä Londonissa tehdä, hän aikoi
lähteä matkalleen tänä iltana. Minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi?
Hän vastasi vaan: "minä menen, Sir, hakemaan sisarentytärtäni".
Me palasimme tuohon vähäisen asuntoon rihkamakauppiaan puodin
päällä, ja siellä minun oli tilaisuus kertoa Peggotylle, mitä Mr. Peggotty
oli minulle sanonut. Hän ilmoitti minulle vastaukseksi, että Mr.
Peggotty aamulla oli sanonut hänelle samaa. Hän ei tietänyt enemmän,
kuin minä, mihin hän aikoi mennä, mutta luuli, että hänellä oli joku
tuuma mielessään.
Minä en tahtonut tämmöisissä oloissa jättää Mr. Peggottya, vaan me
söimme kaikki kolme yhdessä päivällisiksi biffipasteijaa -- joka oli yksi
niistä monesta herkusta, joista Peggotty oli kuuluisa -- ja jota tässä
tilaisuudessa kummallisella tavalla mausti, sen muistan hyvin, joku

sekanainen, puodista herkeämättä nouseva haju teestä, kahvista,
silavasta, juustosta, tuoreesta leivästä, polttopuista, kynttilöistä ja
saksanpähkinä-kastimesta. Päivällisten jälkeen istuimme tunnin verran
akkunan vieressä, vaikk'emme puhuneet juuri mitään; ja sitten Mr.
Peggotty nousi ylös, toi vaksitahtilaukkunsa ja tukevan sauvansa ja
laski ne pöydälle.
Sisarensa rahavaroista otti hän vähäisen summan testamentin johdosta;
töintuskin niin paljon, että niitä minun mielestäni riitti kuukaudeksi.
Hän lupasi ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtui hänelle; sitten hän
heitti laukkunsa selkäänsä, tarttui hattuunsa ja sauvaansa ja sanoi meille
molemmille: "Jumalan haltuun!"
"Kaikenlainen onni seuratkoon sinua, rakas, vanha sisar", sanoi hän,
Peggottya syleillen, "ja teitä myöskin, Mas'r Davy!" pudistaen kättäni.
"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos hän tulisi kotiin,
kun minä olen poissa -- mutta voi, ei ole luultavaa,