David Copperfield II | Page 7

Ma'am. Se on sisarentyttäreni
käsi-alaa!"
Mrs. Steerforth luki sen samalla komealla ja tyvenellä tavalla -- sen
sisältö ei minun nähdäkseni ensinkään vaikuttanut häneen -- ja antoi
sen takaisin Mr. Peggotylle.
"'Jollei hän tuo minua takaisin vaimonaan'", lausui Mr. Peggotty,
osoittaen sitä paikkaa sormellansa. "Minä tulen tiedustelemaan, Ma'am,
pitääkö hän puhettansa, vai ei!"
"Ei", vastasi Mrs. Steerforth.
"Miks'ei?" lausui Mr. Peggotty.
"Se on mahdotonta. Poikani häväisisi itsensä. Te ette voi olla tietämättä,
että tyttö on kovasti alhainen hänen rinnallansa".
"Koroittakaat hänet!" sanoi Mr. Peggotty.
"Hänellä ei ole mitään kasvatusta; hän on taitamaton".
"Kenties hän ei ole, kenties onkin", lausui Mr. Peggotty. "Minä en luule,
että hän on, Ma'am; mutta minä en voi tämmöisiä asioita ratkaista.
Antakaat hänelle parempi oppi!"
"Koska pakoitatte minua puhumaan selvemmin, jota sangen
vastahakoisesti teen, saattaisivat hänen alhaiset sukulaisensa asian
mahdottomaksi, jos ei mikään muu".

"Kuulkaat tämä, Ma'am", vastasi hän pitkäänsä ja tyvenesti. "Te
tiedätte, mitä rakkaus omaan lapseen on. Minäkin tiedän sen. Vaikka
tyttö olisi sata kertaa lapseni, en voisi rakastaa häntä enemmän. Te ette
tiedä, mitä lapsensa kadottaminen on. Minä tiedän. Kaikki mailman
aarteet olisivat vähäpätöiset minulle (jos ne olisivat minun), kun vaan
saisin ostaa hänet takaisin! Mutta pelastakaat hänet tästä häpeästä,
emmekä me koskaan häväise häntä. Ei kukaan meistä, joitten kesken
hän on kasvanut, ei kukaan meistä, jotka olemme eläneet hänen
kanssaan ja pitäneet häntä silmäteränämme näinä monena vuotena, tule
koskaan katsomaan hänen sieviä kasvojaan jälleen. Mielellään jätämme
hänet rauhaan; mielellään ajattelemme häntä kaukaiseksi, niinkuin hän
olisi toisen auringon ja taivaan alla; mielellään uskomme hänet hänen
puolisollensa -- hänen pienille lapsillensa ehkä -- ja odotamme sitä
aikaa, jolloin kaikki olemme yhtäläiset Jumalamme edessä!"
Se yksinkertainen kaunopuheliaisuus, jolla hän tämän lausui, ei ollut
kokonaan vaikutusta vailla. Mrs. Steerforth tosin ei luopunut ylpeästä
käytöksestänsä, mutta hänen äänensä oli lempeän-puolinen, kun hän
vastasi:
"Minä en puollusta mitään. Minä en tee mitään vastasyytöksiä. Mutta
mielipahakseni toistan, että se on mahdotonta. Semmoinen naiminen
tekisi ikipäiviksi lopun poikani tulevaisuudesta ja hävittäisi hänen
toiveensa sen suhteen. Ei mikään ole varmempi, kuin ettei se koskaan
voi eikä koskaan saa tapahtua. Jos sopisi muulla lailla palkita --".
"Minä näen nyt", keskeytti Mr. Peggotty vakavalla, mutta syttyvällä
silmällä, "niitten kasvojen kuvan, jotka ovat katselleet minua kodissani,
valkeani ääressä, veneessäni -- missä ei? -- ystävällisinä ja hymyilevinä,
vaikka ne olivat niin petolliset, että puoleksi vimmastun, kun ajattelen
sitä. Jollei noitten kasvojen kuva muutu palavaksi tuleksi aikoessaan
tarjota rahaa minulle lapseni turmiosta ja perikadosta, on tämä kuva
yhtä paha, kuin nuot kasvot, kenties pahempikin, koska se on ladyn".
Mrs. Steerforth muuttui nyt silmänräpäyksellä. Vihan puna levisi hänen
kasvoihinsa; ja hän sanoi, kärsimättömästi molemmin käsin tarttuen
nojatuoliinsa:

"Mitä palkintoa te saatatte tarjota minulle siitä, että avaatte semmoisen
juovan minun ja poikani välille? Mitä teidän rakkautenne minun
rakkauteni rinnalla on? Mitä teidän eronne meidän eromme rinnalla?"
Miss Dartle kosketti häntä hiljalleen ja notkisti alas päätänsä,
kuiskataksensa jotakin, mutta Mrs. Steerforth ei tahtonut kuulla
sanaakaan.
"Ei, Rosa, ei sanaakaan! Tuo mies kuulkoon, mitä minä sanon! Kun
poikani, joka on ollut elämäni tarkoitus, jolle olen pyhittänyt kaikki
ajatukseni, jonka jokaista mielihalua olen täyttänyt hänen
lapsuudestaan asti, jota ei mikään ole eroittanut minusta hänen
syntymisestään saakka -- yht'äkkiä tyytyy kurjaan tyttöön ja karttaa
minua! Kun hän palkitsee luottamukseni varsinaisella petoksella tuon
tytön tähden ja tämän vuoksi jättää minut! Kun hän asettaa tämän
viheliäisen oikun niitä vaatimuksia vastaan, jotka minulla on hänen
velvollisuutensa, hänen rakkautensa, hänen kunnioituksensa, hänen
kiitollisuutensa suhteen -- vaatimuksia, joita jokaisen päivän ja hetken
hänen elämässään olisi pitänyt vahvistaa semmoisiksi siteiksi, joita ei
mikään olisi vastustanut! Eikö tässä ole mitään vääryyttä?"
Taas Rosa Dartle koetti rauhoittaa häntä; taas turhaan.
"Minä sanon, Rosa, ei sanaakaan! Jos hän voi panna kaikki alttiiksi
halvimman esineen tähden, voin minäkin panna kaikki alttiiksi
suuremman tarkoituksen tähden. Menköön hän, mihin hän tahtoo, niillä
varoilla, joita rakkauteni on hankkinut hänelle! Luuleeko hän
saattavansa kukistaa minua pitkän pois-olon kautta? Hyvin vähän hän
äitinsä tuntee, jos hän semmoisia luulee. Heittäköön hän oikkunsa, ja
hän on tervetullut takaisin. Olkoon hän tyttöä hylkäämättä, eikä hän
koskaan saa lähestyä minua, ei elävänä eikä kuolleena, niin kauan kuin
jaksan nostaa kättäni, viitatakseni häntä pois, jollei hän, tytöstä
erottuaan, palaja nöyränä luokseni ja pyydä anteeksi minulta. Se on
minun oikeuteni. Se on se myönnytys, jota minä tahdon itselleni. Tämä
on se ero, joka on meidän välillämme! Eikö tässä", lisäsi hän, katsellen
vierastansa sillä ylpeällä, suvaitsemattomalla muodolla, jolla hän oli
aloittanut, "ole mitään vääryyttä?"

Kun kuulin ja näin äidin tämän puheen kestäessä, oli minusta, kuin
olisin kuullut pojan vastustavan sitä. Mitä ikinänsä olin taipumatonta,
itsepintaista henkeä Steerforth'issa nähnyt, näin äidissä. Minkä verran
ymmärsin pojan harhaantunutta jäntevyyttä, sen verran ymmärsin nyt
äidin luonnetta ja havaitsin, että molemmat olivat pää-lähteistänsä
samat.
Mrs. Steerforth lausui nyt, palaten entiseen kylmäkiskoisuuteensa,
minulle ääneen, että oli turha kuulla enemmän taikka puhua enemmän,
ja että hän pyysi, että tämä kohtaus päättyisi. Hän nousi arvokkaalla
muodolla, jättääksensä huonetta, kun Mr. Peggotty ilmoitti, että se oli
tarpeetonta.