David Copperfield II | Page 9

Charles Dickens
että niin käy! --
taikka, jos minä toisin hänet takaisin, on minun aikomukseni, että hän
ja minä elämme ja kuolemme, missä ei kukaan voi soimata häntä. Jos
joku vahinko tapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka
jätin jälkeeni hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina
lemmityn lapseni kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'"
Hän sanoi tämän juhlallisella tavalla ja paljastetulla päällä; sitten pani
hän hattunsa päähän ja lähti portaita alas ja pois. Me seurasimme häntä
portille. Oli lämmin, tomuinen ilta, juuri siihen aikaan, jolloin tuo
ikuinen jalkojen astunta sillä suurella valtakadulla, josta tälle
sivukadulle poikettiin, oli hetkeksi herjennyt. Aurinko paisti väkevänä
ja punertavana. Hän kääntyi yksinään varjokkaan katumme kulmasta
hohtavaan valoon, johon hän silmistämme katosi.
Harvoin tuli tämä illan tunti, harvoin heräsin yöllä, harvoin tähystelin
kuuta taikka tähtiä taikka katselin lankeevaa sadetta taikka kuuntelin
tuulta, ajattelematta, kuinka hän, pilgrimi raukka, yksinään pyrki
eteenpäin matkallansa, ja muistamatta sanoja:
"Minä menen hakemaan häntä laajalta ja lavealta. Jos joku vahinko
tapahtuisi minulle, muistakaat, että viimeiset sanani, jotka jätin jälkeeni

hänelle, olivat: 'muuttumaton rakkauteni on aina lemmityn lapseni
kanssa, ja minä annan hänelle anteeksi!'"

TOINEN LUKU.
Autuaana.
Koko tämän ajan olin yhä rakastanut Doraa enemmän, kuin ennen.
Pettyneissä toiveissani ja suruissani oli minun turvani ajatella häntä, ja
tämä palkitsi vähän ystävänikin kadon. Mitä enemmän säälin itseäni
taikka säälin muita, sitä enemmän etsin lohdutusta Doran kuvasta. Mitä
sakeammalta petoksia ja huolia mailmassa, sitä kirkkaammin ja
puhtaammin loisti Doran tähti korkealla mailman ylitse. Minä en luule,
että minulla oli mikään selvä käsitys, mistä Dora tuli taikka missä
määrässä hän kuului johonkin korkeampaan olentojen luokkaan; mutta
minä olen varma, että olisin suuttumuksella ja ylenkatseella hyljännyt
sen ajatuksen, että hän oli vaan inhimillinen olento, niinkuin kaikki
muut nuoret ladyt.
Minä olin uppoontunut Doraan, jos minun sopii niin sanoa. Minä en
ollut ainoastaan korvia myöden rakastunut häneen, vaan kokonaan
likoontunut hänestä. Olisi voitu, verrannollisesti puhuen, vääntää
rakkautta minusta kylläksi kenen hukuttamiseen hyvänsä; vaan
kuitenkin olisi sitä jäänyt niin tarpeeksi sisä- ja ulkopuolelle minua, että
se olisi tunkenut läpi koko olentoni.
Ensi työksi minä kotiin tultuani otin hämärässä kävelläkseni
Norwood'iin, jossa minä, niinkuin esine eräässä vanhassa lapsuuteni
arvoituksessa, 'kiersin ehtimiseen huoneen ympäri, sisään koskaan
pääsemättä', Doraa ajatellen. Minä luulen, että tämän käsittämättömän
arvoituksen selitys oli kuu. Vähät siitä, mikä se oli, minä, Doran
kuu-houreinen orja, kiertelin huonetta ja puutarhaa kaksi tuntia,
kurkistellen säle-aidakkeen raoista, ankaralla ponnistuksella nostaen
leukaani sen ruosteisten päällis-naulojen yli, heittäen sormi-suukkosia
kynttilöille akkuniin ja tuon tuostakin romantillisesti vannottaen yötä
suojelemaan Doraani -- en tiedä tarkoin mistä, arvatakseni

valkean-vaarasta. Kenties hiiristä, joita hän suuresti kammosi.
Rakkauteni oli niin paljon mielessäni ja minusta oli niin luonnollista
uskoa kaikki Peggotylle, että minä, kun hän taas iltaisin istui vieressäni
ja vanhoilla työkapineillansa ahkerasti paikkasi vaatteitani, ilmoitin
hänelle monen mutkan perästä suuren salaisuuteni. Peggotty otti
hartaasti osaa siihen, mutta minun oli mahdoton saada häntä katsomaan
asiaa minun kannaltani. Hän oli edeltäpäin rohkeasti minun puolellani
eikä voinut ensinkään ymmärtää, miksi minulla oli mitään pahoja
aavistuksia taikka olin alakuloinen sen asian tähden. "Tuon nuoren
ladyn sopi pitää itseänsä onnellisena", muistutti hän, "kun hänellä oli
semmoinen kosija. Ja mitä hänen isäänsä tulee", lausui hän, "mitä
Jumalan nimessä tämä gentlemani odotti!"
Minä huomasin kuitenkin, että Mr. Spenlow'in proktorin vaippa ja
kankea kaulahuivi vähän masensivat Peggottya ja vuodattivat häneen
suurempaa kunnioitusta sitä miestä kohtaan, joka vähitellen ja päivästä
päivään minun silmissäni muuttui yhä enemmän etherilliseksi ja jonka
ympäri kirkas sädekiehkura näytti hohtavan, kun hän suorana istui
oikeustossa paperien keskellä, niinkuin vähäinen tulitorni
kirjoitustarpeitten meressä. Ja sen ohessa oli minun, muistan,
tavattoman kummallista ajatella, oikeustossa itsekin istuessani, kuinka
nuot vanhat, tylsät tuomarit ja tohtorit eivät olisi huolineet Dorasta, jos
olisivat tunteneet hänet; kuinka he eivät olisi ihastuksesta menneet
järjeltänsä, jos heille olisi tarjottu avioliittoa Doran kanssa; kuinka
Dora olisi saanut laulaa ja soittaa tuolla taivaallisella gitarrilla, siksi
kuin hän olisi saattanut minut hulluuden partaalle, eikä kuitenkaan olisi
houkutellut yhtäkään näistä hitureista tuumaakaan pois heidän uraltaan!
Minä ylenkatsoin heitä jok'ikistä. Jäätyneet vanhat puutarhurit sydämen
kukkastarhoissa, te loukkasitte minua itseä! Tuomio-istuin oli minusta
täynnä tunnottomia houkkioita. Advokatin-aidakkeessa ei ollut
enemmän hellyyttä eikä runoutta, kuin ravintolan tiskissä.
Jommoisellakin ylpeydellä otin Peggotyn asiain hoidon omiin käsiini,
vein testamentin tutkittavaksi ja vahvistettavaksi, maksoin veron siitä
asian-omaisessa byroossa, saatin Peggotyn pankkiin ja laitin pian
kaikki seikat selville. Virvoitukseksi näissä lain-opillisissa puuhissa

menimme katsomaan muutamia hikoilevia vahakuvia Fleet-street'illä
(kuvat ovat luullakseni sulanneet jo parikymmentä vuotta takaperin);
kävimme Miss Linwood'in näyttelyssä, joka muistissani kangastaa
jonkunlaisena neuloma-töitten mausoleumina, varsin sovelias
itsetutkimusta ja katumusta synnyttämään; tarkastimme London'in
Tower'ia; ja nousimme St. Paul'in kirkon huippuun. Kaikki nämät
ihmeet tarjosivat Peggotylle niin paljon huvia, kuin hänen oli
mahdollista silloisissa oloissa nauttia; paitsi, luullakseni, St. Paulin
kirkko, joka sen vuoksi, että hän niin kauvan oli rakastanut
työ-rasiaansa, joutui kilpailemaan kannessa olevan kuvan kanssa eikä,
arveli hän, muutamissa kohden vetänyt vertoja tälle taideteokselle.
Kun Peggotyn asia, joka oli, mitä meidän Commons'issa oli tapa sanoa
"tavanmukaiseksi" (sangen helpot ja tuottavat nuot tavanmukaiset asiat
olivatkin), oli ratkaistu,
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 176
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.