David Copperfield II | Page 6

välin
kuin Mr. Peggotty sovitti laukkuansa muitten matkatavarain joukkoon,
"hänen elämänsä on aivan pilaantunut. Hän ei tiedä, mihin hän menee;
hän ei tiedä, mikä hänen edessään on; hän lähtee semmoiselle retkelle,
joka kestää hänen elämänsä loppuun saakka, sen takaan sanallani, jollei
hän löydä, mitä hän hakee. Minä olen varma, että pysytte hänen
ystävänänsä, Mas'r Davy?"
"Luottakaat minuun, minä pysyn", sanoin minä, vakaasti Ham'in kättä
pudistaen.
"Kiitoksia. Kiitoksia, te olette kovin hyvä, Sir. Yksi asia vielä. Minä
olen edullisessa työssä, tiedättehän, Mas'r Davy, eikä minulla ole
mitään, johon käyttäisin, mitä ansaitsen. Raha ei ole enää miksikään
hyödyksi minulle, paitsi että elän sillä. Jos teidän sopisi maksaa hänen
puolestansa, teen minä työtäni paremmalla mielellä. Vaikka, mitä tähän
tulee, Sir", ja hän puhui hyvin vakavasti ja lempeästi, "te ette saa
ajatella muuta, kuin että aina teen työtä, niinkuin mies, ja koetan
parastani!"

Minä lausuin hänelle, että olin hyvin varma siitä; ja minä viittasin
siihen, että toivoin senkin ajan tulevan, jolloin hän herkeisi elämästä
sitä yksinäistä elämää, jota hän nyt luonnollisesti ajatteli.
"Ei, Sir", sanoi hän, päätänsä pudistaen, "kaikki nuot ovat menneet
minulta, Sir. Ei kukaan voi milloinkaan täyttää sitä paikkaa, joka on
tyhjä. Mutta älkäät unhottako tuota rahaa, sillä hänen varallansa tulee
aina olla jotakin".
Minä muistutin häntä, että Mr. Peggotty sai varman, vaikka tosin
vähäisen tulon, lanko vainajansa testamentteeraamasta omaisuudesta,
mutta lupasin pitää asiaa mielessäni. Me sanoimme sitten hyvästi
toisillemme. Minä en saata edes nyt jättää häntä, mielihaikealla
muistamatta yhtä haavaa hänen ujoa urhoollisuuttansa ja hänen suurta
suruansa. Mitä Mrs. Gummidge'en tulee, jos koettaisin kuvailla, kuinka
hän juoksi katua alaspäin vaunujen vieressä, näkemättä ketään, paitsi
Mr. Peggottya katolla, niitten kyynelten takaa, joita hän koetti pidättää,
ja törmäten kaikkiin ihmisiin, jotka tulivat vastaan, ryhtyisin jokseenkin
vaikeaan toimeen. Sentähden on parempi, että jätän hänet istumaan
erään leipurin portaille hengästyneenä, hattu aivan lytistyneenä ja
toinen kenkä jääneenä kadulle jokseenkin kauas hänestä.
Kun pääsimme matkamme päähän, oli ensimäinen tehtävämme etsiä
jotakin vähäistä asuntoa Peggotylle, jossa hänen veljensä saisi yö-sijaa.
Meidän onnistuikin löytää sangen puhdas ja helppo asuinpaikka jonkun
rihkamakauppiaan puodin päällä ainoastaan kaksi katua minusta. Kun
olimme hyyränneet tämän paikan, ostin vähän kylmää lihaa jostakin
ravintolasta ja vein matkakumppanini kotiin teetä juomaan; jota
menetystä, minä sanon sitä surulla, Mrs. Crupp ei hyväksynyt, vaan
päinvastoin paheksi. Minun täytyy kuitenkin tämän ladyn mieli-alan
selitykseksi muistuttaa, että hän loukkaantui kovasti siitä, että Peggotty
tuskin oli ollut kymmentä minuutia siellä, kun hän jo sonnusti
leskihameensa ja alkoi tomuttaa makuuhuonettani. Tätä katsoi Mrs.
Crupp sopimattomaksi rohkeudeksi, ja sopimaton rohkeus, arveli hän,
oli semmoinen asia, jota hän ei koskaan sallinut.
Mr. Peggotty oli London'in matkallamme ilmoittanut minulle jotakin,
jota tiesin odottaa. Hän sanoi aikovansa ensiksi käydä Mrs.

Steerforth'in luona. Koska katsoin itseni velvolliseksi auttamaan häntä
tässä, niinkuin myöskin rupeamaan heidän välittäjäkseen (siinä toivossa,
että sen kautta säästäisin äidin tunteita niin paljon, kuin mahdollista),
kirjoitin Mrs. Steerforth'ille samana iltana. Minä kerroin hänelle niin
taitavasti, kuin voin, mitä vääryyttä Mr. Peggotty oli kärsinyt ja millä
tapaa itse olin ollut siinä osallinen. Minä sanoin, että hän oli aivan
alhainen mies, mutta että hänellä oli erittäin säyseä ja rehellinen luonto;
sekä että minä uskalsin toivoa, ettei Mrs. Steerforth kieltäytyisi
vastaan-ottamasta häntä hänen raskaassa surussansa. Minä mainitsin,
että meidän oli aikomus tulla kello kaksi jälkeen puolen päivän, ja
lähetin itse kirjeen ensimäisillä vaunuilla aamulla.
Määrätyllä ajalla seisoimme ovella -- sen asunnon ovella, jossa minä
muutamia päiviä takaperin olin ollut niin onnellinen; jossa olin niin
alttiisti antanut nuorekkaan luottamukseni ja sydämen hellyyteni; joka
tästälähin oli ijäksi suljettu minulta; joka nyt oli autiona, rauniona.
Ei mitään Littimer'iä näkynyt. Ne hauskemmat kasvot, jotka olivat
tulleet niitten sijaan, kun viimein kävin siellä, avasivat oven meille ja
kävivät edellämme vierashuoneesen. Mrs. Steerforth istui siellä. Kun
astuimme sisään, luikahti Rosa Dartle esiin toisesta huoneen osasta ja
asettui hänen tuolinsa taa.
Minä näin kohta Mrs. Steerforth'in kasvoista, että hän oli pojaltansa
kuullut, mitä tämä oli tehnyt. Ne olivat kovin vaaleat; ja niissä näkyi
syvemmän liikutuksen jälkiä, kuin mitä minun kirjeeni yksistänsä,
heikkountuneena niitten epäilysten kautta, joita hänen rakkautensa olisi
luonut sitä vastaan, olisi voinut synnyttää. Hän oli minusta enemmän
Steerforth'in näköinen, kuin koskaan ennen olin huomannut; ja minä
tunsin enemmän kuin näin, ettei tämä yhtäläisyys jäänyt
kumppaniltanikaan havaitsematta.
Hän istui suorana nojatuolissaan komealla, liikkumattomalla, tyvenellä
muodolla, jota ei mikään näyttänyt voivan häiritä. Hän katseli hyvin
vakaasti Mr. Peggottya, kun tämä seisoi hänen edessään; ja Mr.
Peggotty katseli aivan yhtä vakaasti häntä. Rosa Dartle'n terävä katse
käsitti meidät kaikki. Tuokioon aikaan ei puhuttu yhtään sanaa. Mrs.
Steerforth viittasi Mr. Peggottya istumaan. Tämä vastasi matalalla

äänellä: "minusta ei tuntuisi luonnolliselta, Ma'am, että tässä huoneessa
kävisin istumaan. Minä seison mieluisammin". Ja tätä seurasi taas
äänettömyys, jota Mrs. Steerforth keskeytti näin:
"Minä tiedän suurella surulla, mikä on tuottanut teidät tänne. Mitä
minulta tahdotte? Mitä vaaditte minut tekemään?"
Mr. Peggotty pani hattunsa kainaloonsa ja, tavoitellen povestansa
Em'lyn kirjettä, veti sen esiin, avasi sen ja antoi sen hänelle.
"Tehkäät hyvin ja lukekaat tämä,