David Copperfield II | Page 5

tytön -- ja että se oli heidän toimensa täällä,
Kuinka minä muuta voin, kuin uskoa häntä? Minä näin, että se tyydytti
ja miellytti teitä, kun Steerforth kiitti tyttöä! Te olitte ensimäinen, joka
mainitsitte tytön nimeä. Te myönsitte olleenne hänen vanha
ihasteliansa. Te olitte kuuma ja kylmä, punainen ja valkoinen, kaikki
yhtä haavaa, kun puhuin teille hänestä. Mitä minä muuta voin ajatella --
mitä ajattelin muuta -- kuin, että te olitte nuori aituri kaikissa, paitsi
kokemuksessa, ja olitte joutuneet semmoisiin käsiin, joilla oli tarpeeksi
kokemusta ja voimaa hillitä teitä (koska se oli juolahtanut hänen
mieleensä) omaksi hyväksenne? Voi! voi! voi! He pelkäsivät, että minä
huomaisin asian oikean laidan", huudahti Miss Mowcher, laskeutuen
alas kaminin-ristikolta ja astuen edestakaisin kyökissä, tuskissaan
nostaen ylös molempia käsinysiänsä, "koska minä olen teräväsilmäinen
pikku olento -- minun täytyy olla niin, mailmassa toimeen tullakseni! --

ja he pettivät minut kokonaan, ja minä annoin onnettomalle
tyttö-raukalle yhden kirjeen, jota varmaan luulen ensimäiseksi syyksi
siihen, että hän joutui puheesen Littimer'in kanssa, joka varta vasten
jätettiin jälelle!"
Minä seisoin hämmästyneenä, kun koko tämä petollisuus paljastettiin,
ja katselin Miss Mowcher'ia, joka käveli edestakaisin kyökissä, siksi
kuin hän oli kokonaan hengästyneenä, jolloin hän taas istui
kaminin-ristikolle ja kasvojansa pyyhkien kauan aikaa pudisti päätänsä
muulla tavalla liikkumatta tai äänettömyyttä keskeyttämättä.
"Matkoillani maakunnassa", lisäsi hän viimein, "jouduin tois-iltana
Norwich'iin, Mr. Copperfield. Mitä siellä satuin näkemään siitä
salaisesta tavasta, jolla he tulivat ja menivät ilman teitä -- joka minusta
näytti kummalliselta -- saatti minut siihen ajatukseen, että jotakin oli
väärällä kannalla. Minä astuin London'in vaunuihin eilis-iltana, kun ne
kulkivat Norwich'in läpi, ja olin täällä tänä aamuna. Voi, voi, voi! liian
myöhään!"
Pikku Mowcher paran oli kaikesta tästä itkusta ja riehumisesta tullut
niin vilu, että hän kääntyi kaminin-ristikolla, pisti vähäiset, märät
jalka-raukkansa tuhkaan, lämmittääksensä niitä, ja istui katsellen
valkeata, niinkuin iso vauva. Minä istuin tuolilla toisella puolella liettä
surullisiin mietteisin vaipuneena ja katsellen myöskin valkeata ja
toisinaan häntä.
"Minun täytyy mennä", sanoi hän viimein ja nousi puhuessaan. "On
myöhäistä. Ette suinkaan epäile minua?"
Kun kohtasin hänen terävän katseensa, joka oli tavallista terävämpi,
kun hän kysyi minulta, en saattanut tähän äkilliseen kysymykseen
suorastaan vastata: en.
"No!" lausui hän, vastaan-ottaen kättäni, jota tarjosin, auttaakseni häntä
ristikolta, ja katsellen totisesti kasvoihini, "te tiedätte, ettette epäilisi
minua, jos olisin täysikokoinen nainen!"
Minä tunsin, että oli paljon perää näissä sanoissa; ja minä melkein

häpesin itseäni.
"Te olette nuori mies", lausui hän päätänsä nyykäyttäen. "Ottakaat yksi
varoituksen sana myöskin kolmen jalan tyhjiköltä. Älkäät ajatelko
ruumiillisia vikoja sielun vioista eroamattomiksi, hyvä ystäväni, jollei
teillä ole täyttä syytä".
Hän oli nyt päässyt ristikolta ja minä epäilyksestäni. Minä sanoin
hänelle, että luulin hänen antaneen todenperäisen kertomuksen
itsestänsä ja meidän molempien olleen onnettomia välikappaleita
kavaltajien käsissä. Hän kiitti minua ja sanoi, että minä olin hyvä
toveri.
"Muistakaat nyt!" huudahti hän, matkallansa oven luo kääntyen takaisin
ja viekkaasti katsellen minua, etusormi ylöspäin nostettuna. "Sen
johdosta, mitä olen kuullut -- minun korvani ovat aina auki; minun ei
käy niitä voimia säästäminen, joita minulla on -- on minulla syytä
luulla, että he ovat lähteneet ulkomaille. Mutta, jos he koskaan
palajavat, jos koskaan jompikumpi heistä palajaa minun eläessäni, on
luultava, että minä, joka aina liikun siellä täällä, pikemmin, kuin
kukaan muu, kuulen siitä. Mitä hyvänsä minä tiedän, saatte tekin tietää.
Jos koskaan voin tehdä jotakin auttaakseni petettyä tyttö parkaa, teen
sen, Jumala suo, rehellisesti! Ja Littimer'in olisi parempi, jos verikoira
ajaisi häntä takaa, kuin pikku Mowcher!"
Minä uskoin ehdottomasti tätä viimeistä väitettä, kun näin sen katseen,
joka yhtyi siihen.
"Älkäät luottako minuun enemmän, mutta älkäät luottako minuun
vähemmänkään, kuin luottaisitte täysikokoiseen naiseen", lausui pikku
olento, rukoilevaisesti koskien minua kalvoisimeeni. "Jos joskus näette
minut taas toisenlaisena, kuin nyt olen, ja semmoisena, kuin olin, kun
ensin näitte minut, huomatkaat, missä seurassa minä olen. Johdattakaat
mieleenne, että minä olen kovin avuton ja turvaton pikku olento.
Ajatelkaat minua kodissani minun kaltaisen veljeni ja minun kaltaisen
sisareni kanssa, kun päivällinen työni on tehty. Kenties te ette silloin
ole niin ankara minulle ettekä kummastele, että minäkin voin olla
surullinen ja totinen. Hyvää yötä!"

Minä annoin Miss Mowcher'in kättä aivan toisenlaisella ajatuksella
hänestä, kuin mitä minulla oli tähän saakka ollut, ja avasin oven
päästääkseni häntä ulos. Ei ollut mikään leikki-asia saada hänen isoa
paraplyytänsä viritetyksi ja asetetuksi tasapainoon hänen käteensä;
mutta viimein tämä onnistui minulta, ja minä näin sen sateessa
hytkyttävän katua alaspäin, ilman että vähintäkään näkyi, että ketään
oli sen alla, paitsi kuin joku tavallista raskaampi rästäskourun roikkaus
pani sen kupertumaan toiselle puolelle ja asetti näkyviin Miss
Mowcher'in, joka kaikin voimin koetti saada sitä pystyyn jälleen. Pari
kertaa hyökättyäni ulos hänen avuksensa, joka kuitenkin oli turhaa
työtä, koska paraplyy taas harpasti eteenpäin, niinkuin suunnattoman
suuri lintu, ennenkuin ehdin sen luo, menin sisään, panin maata ja
nukuin aamuun asti.
Aamulla tulivat Mr. Peggotty ja vanha hoitajattareni luokseni, ja me
lähdimme hyvin varhain vaunukonttoriin, jossa Mrs. Gummidge ja
Ham odottivat, saadaksensa jättää meitä hyvästi.
"Mas'r Davy", kuiskasi Ham, vetäen minua syrjäpuoleen, sillä