David Copperfield II | Page 4

oleva ihminen.
Aivan levotonna siitä, että olin ainoa, joka vastaanotin tämän
myöhäisen käviäimen, ja ainoa, joka näin tämän pahan-enteisen
käytöksen, huudahdin taas: "tehkäät hyvin ja sanokaat minulle, Miss
Mowcher, mikä nyt on! Oletteko kipeä?"
"Kallis nuori sieluni", vastasi Miss Mowcher, laskien molempia
käsiänsä toistensa päälle sydämensä kohdalle. "Minä olen kipeä täältä,
olen kovin kipeä. Kun ajattelee, että näihin jouduttaisiin, vaikka minun
olisi ollut mahdollista tietää ja ehkä estää se, jollen olisi ollut
ajattelematon houkkio!"
Taas hänen iso hattunsa (jossa ei ollut mitään suhtaa hänen vartaloonsa
katsoen) liikkui edestakaisin, kun hän huojutti vähäistä ruumistansa;
samalla kuin oikea jättiläishattu myöskin edestakaisin heilui seinällä.

"Minua kummastuttaa", aloitin minä, "nähdä teitä niin surullisena ja
totisena" -- mutta hän keskeytti minut.
"Niin, sillä tapaa on aina laita!" sanoi hän. "Heitä kummastuttaa kaikkia
noita huolettomia nuoria ihmisiä, hyvä- ja täysikasvuisia, nähdä
luonnollisia tunteita niin vähäisessä olennossa, kuin minussa! He
pitävät minua leikkikalunansa, käyttävät minua huviksensa, heittävät
minut pois, kun ovat väsyneet, ja ihmettelevät, että minussa on
enemmän tunteita, kuin lelu-hevosessa taikka puu-soturissa! Niin, niin,
se on heidän tapansa. Heidän vanha tapansa!"
"Kenties muitten on niin laita", vastasin minä, "mutta ei minun,
vakuutan teille. Kenties minun ei olisi tullut ollenkaan kummastella,
että näin teidät semmoisena, kuin nyt olette: minä tunnen teitä niin
vähän. Minä sanoin arvelematta, mitä ajattelin".
"Mikä minun on neuvona?" vastasi pikku nainen, nousten seisoalle ja
ojentaen käsivarsiaan näyttääksensä itseään. "Katsokaat! Mikä minä
olen, oli isäni, on sisareni ja on veljeni. Minä olen monta vuotta
työskennellyt sisartani ja veljeäni varten -- kovasti, Mr. Copperfield --
päiväkaudet. Minun täytyy elää. Minä en tee mitään pahaa. Jos löytyy
niin ajattelemattomia taikka niin julmia ihmisiä, että he tekevät pilkkaa
minusta, mitä jää minulle muuta, kuin tehdä pilkkaa itsestäni, heistä ja
kaikista? Jos teen niin eri tiloissa, kenen vika lienee? Minunko?"
Ei. Ei Miss Mowcher'in, huomasin minä.
"Jos olisin ilmestynyt tuntehikkaana kääpiönä petollisen ystävänne
edessä", jatkoi pikku nainen, pudistaen päätänsä minulle nuhtelevalla
vakavuudella, "kuinka paljon apua taikka hyvän-suontia luulette, että
minä olisin häneltä saanut? Jos pikku Mowcher (joka ei ole, nuori
gentlemani, luonut itseänsä) olisi puhutellut häntä taikka hänen
vertaisiansa vastustensa johdosta, milloin luulette, että hänen heikkoa
ääntänsä olisi kuultu? Pikku Mowcher'in olisi yhtä suuri tarve elää,
vaikka hän olisi ärein ja ikävin kääpiö; mutta hänen olisi ollut
mahdoton tehdä sitä. Ei. Hän saisi vikistä leipäänsä ja voitansa, siksi
kuin hän kuolisi ilmasta!"

Miss Mowcher istui taas kaminin-ristikolle, veti esiin nenäliinansa ja
pyyhki silmiänsä.
"Kiittäkäät Jumalaa minun puolestani, jos teillä on hyvä sydän,
niinkuin teillä, luullakseni, on", sanoi hän, "siitä, että, vaikka hyvin
tiedän, mikä olen, minä voin olla iloinen ja kestää kaikkia. Kaikissa
tapauksissa kiitän itse puolestani Jumalaa, että pääsen vähäistä tietäni
eteenpäin mailman läpi kiitollisuuden velassa kenellekään olematta; ja
että palkinnoksi kaikesta siitä, mitä hulluudesta tai turhamielisyydestä
heitetään minulle, kun kuljen matkaani, voin laskea pilapuheita takaisin.
Jos en sureksi kaikkia, mitä kaipaan, on se parempi minulle eikä
pahempi kenellekään. Jos minä olen leikkikalu teidän, jättiläisten,
käsissänne, olkaat lempeät minua kohtaan".
Miss Mowcher pani nenäliinansa takaisin plakkariinsa, katsellen minua
hyvin tarkasti koko ajan, ja pitkitti:
"Minä näin teidät vast'ikään kadulla. Teidän on helppo ymmärtää, etten
lyhyillä jaloillani ja lyhyellä hengitykselläni pysty astumaan yhtä
nopeasti, kuin te, jonka vuoksi en myöskään voinut saavuttaa teitä;
mutta minä arvasin, mihin menitte ja seurasin teitä. Minä olen käynyt
täällä ennen tänään, mutta tuo hyväntahtoinen nainen ei ollut kotona".
"Tunnetteko häntä?" kysyin minä.
"Minä tunnen hänet", vastasi hän, "Omer ja Joram'in kautta. Minä olin
siellä kello seitsemän tänä aamuna. Muistatteko, mitä Steerforth sanoi
minulle tuosta onnettomasta tytöstä sillä kertaa, kuin näin teidät
molemmat hotellissa?"
Iso hattu Miss Mowcher'in päässä ja tuo vielä isompi hattu seinällä
alkoivat uudestaan liikkua edestakaisin, kun hän teki tämän
kysymyksen.
Minä muistin sangen hyvin, mitä hän tarkoitti, koska se oli ollut
mielessäni monta kertaa tänä päivänä. Minä sanoin sitä hänelle.
"Kadottakoon kaiken pahuuden isä hänet", lausui pikku nainen, pitäen

ylöspäin etusormeansa minun ja säkenöivien silmiensä välissä, "ja
kymmentä kertaa pahemmin kadottakoon tuon ilkeän palvelian; mutta
minä luulin, että te se olitte, joka olitte lapsellisesti rakastuneet
tyttöön!"
"Minäkö?" toistin minä.
"Lapsi, lapsi!" huudahti Miss Mowcher kärsimättömästi käsiänsä
väännellen, tuossa kun hän taas kiikkui edestakaisin kaminin-ristikolla,
"miksi sokean onnettomuuden nimessä kiititte häntä niin paljon ja
punehduitte ja näytitte hämmentyneeltä?"
Minä en saattanut salata itseltäni, että olin tehnyt niin, vaikka aivan
toisenlaisesta syystä, kuin hän luuli.
"Mitä minä tiesin?" lausui Miss Mowcher, taas vetäen esiin
nenäliinaansa ja polkien lattiata joka kerta, kuin hän vähän väliä pani
sen silmiensä eteen molemmilla käsillään yhtä haavaa. "Hän vastusteli
teitä ja lepytti teitä, näin minä; ja te olitte pehmeä vaha hänen käsissään,
näin minä. Minä tuskin ehdin huoneesta, kun tuo palvelia jo jutteli
minulle, että 'nuori viaton' (siksi hän teitä nimitti ja teidän sopii
nimittää häntä 'vanhaksi vialliseksi', niin kauan kuin elätte) oli iskenyt
silmänsä tyttöön ja että tyttö oli huima ja rakasti teitä, mutta hänen
isäntänsä oli päättänyt, ettei mitään vahinkoa saisi tapahtua -- enemmän
teidän tähtenne, kuin