David Copperfield II | Page 3

paria työ-kättä, joka ei
olisi pannut liikkeelle voimiansa Mr. Peggotyn hyväksi ja katsonut sitä
kylläiseksi palkinnoksi, että heitä avuksi pyydettiin, puuhasi Mrs.
Gummidge kuitenkin koko päivän pitkän semmoisten taakkojen alla,
joihin hänen voimansa eivät riittäneet, ja hääri edestakaisin
kaikenlaisissa tarpeettomissa askareissa. Mitä siihen tuli, että hän olisi
valittanut onnettomuuttansa, näytti hän kokonaan unhottaneen, että
hänellä koskaan oli ollut mitään semmoista. Sääliväisyytensä ohessa
osoitti hän tasaista iloa, ja tämäkin kummastutti minua suuresti siinä
muutoksessa, joka hänessä oli tapahtunut. Päivitteleminen ei tullut
kysymykseenkään. Minä en edes havainnut, että hänen äänensä olisi

värissyt taikka mikään kyynel vierähtänyt hänen silmistänsä koko
päivän kuluessa hämärään asti; jolloin, kun hän ja minä ja Mr. Peggotty
olimme kolmen kesken yhdessä, ja Mr. Peggotty oli perin uupuneena
mennyt nukuksiin, hän purskahti puoleksi pidätettyyn itkuun ja
nyyhkytykseen ja, taluttaen minua oven luo, sanoi: "Jumala siunatkoon
teitä aina, Mas'r Davy, olkaat ystävä hänelle, mies paralle!" Sitten hän
kohta juoksi ulos huoneesta pesemään kasvojansa, että hän istuisi
levollisesti Mr. Peggotyn vieressä ja nähtäisiin työskentelevän siinä,
kun tämä heräisi. Lyhyeltä, illalla lähtiessäni jätin hänet tueksi ja
turvaksi Mr. Peggotylle hänen surussaan; enkä saattanut kyllin miettiä
sitä opetusta, jonka Mrs. Gummidge oli antanut minulle, ja sitä uutta
kokemusta, jonka hänen kauttansa olin saanut.
Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä, kun minä synkkämielisenä
kaupunkia kävellessäni seisahduin Mr. Omer'in ovelle. Asia oli niin
kovasti koskenut Mr. Omer'in sydäntä, kertoi hänen tyttärensä minulle,
että hän oli ollut kovin alakuloinen ja huono ja pannut maata
piippuansa polttamatta.
"Viekas, paha-sydäminen tyttö", sanoi Mrs. Joram. "Hänessä ei ollut
koskaan mitään hyvää!"
"Älkäät sanoko niin", vastasin minä. "Se ei ole teidän ajatuksenne".
"Ajattelen minä!" huudahti Mrs. Joram vihaisesti.
"Ette suinkaan", sanoin minä.
Mrs. Joram heitähytti päätänsä, koettaen olla kovin ankara ja suuttunut;
mutta hän ei voinut hillitä luonnollista leppeyttänsä, vaan alkoi itkeä.
Minä tosin olin nuori, mutta minä pidin paljon enemmän hänestä tämän
sääliväisyyden tähden ja arvelin, että se sopi hänelle, siveälle vaimolle
ja äidille, erittäin hyvin.
"Mitä hän nyt tehnee!" nyyhkytti Minnie. "Mihin hän menee! Mihin
hän joutuu! Voi, kuinka hän saatti olla niin julma itseänsä ja häntä
vastaan!"

Minä muistin sitä aikaa, jolloin Minnie oli nuori ja sievä tyttö; ja minua
ilahutti, että hänkin muisti sitä niin hellästi.
"Pikku Minnie'ni", lausui Mrs. Joram, "on vast'ikään mennyt nukuksiin.
Unissaankin nihkuttaa hän Em'lyä. Koko päivän on pikku Minnie
itkenyt häntä ja kysynyt minulta monta monituista kertaa: 'onko Em'ly
ollut häijy?' Mitä saatan sanoa hänelle, kun Em'ly viimeisenä iltana,
jona hän oli täällä, pani nauhan omasta kaulastaan pikku Minnie'n
kaulaan ja laski päänsä tyynylle lapsen pään viereen, siksi kuin tämä oli
sitkeästi nukkunut! Nauha on vielä pikku Minnie'ni kaulassa. Sen ehkä
ei pitäisi olla, mutta mikä neuvokseni tulee? Em'ly on kovin huono
ihminen, mutta he pitävät niin toisistaan. Eikä lapsi ymmärrä mitään!"
Mrs. Joram oli niin onneton, että hänen puolisonsa tuli ulos pitämään
huolta hänestä. Jättäen heidät yksikseen, lähdin kotiin Peggotyn luo,
enemmän synkkämielisenä, jos mahdollista, kuin olin tähän saakka
ollut.
Tämä hyvä olento -- minä tarkoitan Peggottya -- oli nykyisistä
vaivoistansa ja onnettomista öistään uupumatta mennyt veljensä luo,
jonne hän aikoi jäädä aamuksi. Eräs vanha eukko, joka muutamia
viikkoja oli toimittanut talon askareita, sillä aikaa kuin Peggotty itse ei
ollut ehtinyt niihin, oli huoneen ainoa asukas, paitsi minua. Kosk'en
tarvinnut hänen palvelustansa, lähetin hänet levolle (ei millään lailla
vastoin hänen tahtoansa); ja istuin kyökin valkean eteen vähäksi aikaa
ajattelemaan näitä kaikkia.
Minä ajattelin vaihetellen näitä ja Mr. Barkis vainajan kuolinvuodetta
ja liuvuin vuoksen kanssa sitä kaukaisuutta kohden, jota Ham aamulla
oli niin kummallisella tavalla katsellut, kun koputus ovelle herätti
minut haaveksimisestani. Ovessa oli kolkutin, mutta se ei tätä ääntä
aikaan saanut. Koputus oli ihmiskäden ja kuului alhaalta ovesta,
niinkuin lapsi olisi naputtanut.
Tämä säpsäytti minua yhtä paljon, kuin jos se olisi ollut jonkun
ylhäisen miehen palvelian koputus. Minä avasin oven enkä ihmeekseni
ensi aluksi nähnyt mitään muuta kuin ison paraplyyn, joka näytti
kävelevän itsestänsä. Mutta melkein kohta huomasin Miss Mowcher'in

sen alla.
Kenties en olisi ollut taipuvainen erittäin ystävällisesti
vastaan-ottamaan tätä pikkuista olentoa, jos hän, paraplyytä sivulle päin
asettaessaan, jota hänen kovimmat ponnistuksensa eivät olleet saaneet
alas lasketuksi, olisi näyttänyt minulle tuota "liehun" muotoa, joka oli
niin suuresti vaikuttanut minuun meidän ensimäisessä ja viimeisessä
yhtymyksessämme. Mutta kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, olivat
ne niin totiset, ja kun minä päästin hänet paraplyystä (joka olisi ollut
Irlannin jättiläisenkin hankala pidellä), väänteli hän vähäisiä käsiänsä
niin surullisella tavalla, että minä oikein miellyin häneen.
"Miss Mowcher!" sanoin minä, tyhjää katua ylös- ja alaspäin
katsottuani, vaikk'en tarkoin tietänyt, mitä odotin saavani lisäksi nähdä;
"kuinka te tänne tulette? Mikä nyt on?"
Lyhyellä oikealla käsivarrellansa viittasi hän minua laskemaan alas
paraplyytä ja, astuen kiivaasti ohitseni, meni kyökkiin. Kun olin
sulkenut oven ja, paraplyy kädessäni, seurasin häntä, tapasin hänet
kaminin-ristikon kulmalta istumasta -- se oli matala rautakehä, jossa oli
kaksi litteätä poikki-pienaa, johon sopi asettaa talrikkeja -- kattilan
varjosta, jossa hän huojutti ruumistansa edestakaisin ja hieroi käsiänsä
polviinsa, niinkuin tuskissaan