David Copperfield II | Page 2

Sir", vastasi hän, "jos
suvaitsette".
Me astuimme taas hetken mitään puhumatta.
"Ham", jatkoi hän vähän ajan perästä, "hän jää nykyiseen työhönsä ja
muuttaa asumaan sisareni luoksi. Tuo vanha vene tuolla --".
"Hylkäättekö tuon vanhan veneen, Mr. Peggotty?" keskeytin hiljalleen.
"Minun paikkani, Mas'r Davy", vastasi hän, "ei ole enää siinä; ja jos

koskaan mikään vene on siitä asti hukkunut, kuin pimeys asettui
syvyyden kasvoille, on tämä pohjaan mennyt. Mutta ei, Sir, ei; minä en
tarkoita, että se jätettäisiin autioksi. Kaukana siitä".
Me astuimme taas tuokion, niinkuin ennen, siksi kuin hän selitti
tarkemmin:
"Minun tahtoni on, Sir, että se yöt päivät, suvet talvet näyttää
samanlaiselta, kuin se aina näytti siitä asti, kuin Em'ly ensin tunsi sen.
Jos hän joskus tulisi kuljeksien takaisin, en tahtoisi, että tuo vanha
paikka näyttäisi sysäävän häntä pois, te ymmärrätte, vaan houkuttelisi
häntä tulemaan likemmäksi ja ehkä haamun tavalla tuulesta ja sateesta
vanhan akkunan lävitse katsahtamaan tuota vanhaa paikkaa pesän
vieressä. Silloin hän ehkä, Mas'r Davy, nähdessään, ettei siellä ole
ketään muuta, kuin Mrs. Gummidge, uskaltaa väristen hiipiä sisään, ja
laskeuu ehkä vanhaan vuoteesensa ja levähyttää väsynyttä päätänsä
siinä paikassa, jossa ennen oli niin iloista".
Minun oli mahdoton vastata hänelle mitään, vaikka koetin.
"Joka ilta", sanoi Mr. Peggotty, "yhtä säännöllisesti, kuin ilta tulee,
täytyy kynttilän seisoa vanhan akkunanruudun vieressä, että, jos hän
joskus näkisi sen, se näyttäisi sanovan: 'tule takaisin, lapseni, tule
takaisin!' Jos joskus pimeän tultua kuuluu koputus tätisi ovelta, Ham,
(varsinkin hiljainen koputus); älä sinä lähesty. Sovita, että se on tätisi,
-- etkä sinä -- joka näkee langenneen lapseni!"
Hän astui vähän eteenpäin meistä ja käveli sillä tapaa edellämme
hetken aikaa. Tällä välin minä taas loin silmäni Ham'iin ja havaitessani,
että hänellä oli sama katse kasvoissaan ja että hän yhä tähysteli tuota
kaukaista valoa, koskin hänen kättänsä.
Kaksi kertaa kutsuin häntä nimeltä semmoisella äänellä, jolla olisin
koettanut nukkuvaa herättää, ennenkuin hän huomasi. Kun vihdoin
kysyin, mitä hän ajatteli, vastasi hän:
"Sitä, mikä on edessäni, Mas'r Davy; ja tuota tuolla puolen".

"Tarkoitatteko sitä elämää, joka on edessänne?" Hän oli
hämmentyneenä viitannut merelle päin.
"Niin, Mas'r Davy. Minä en oikein tiedä, kuinka laita on, mutta tuolta
toiselta puolen näytti minusta tulevan -- niinkuin tämän loppu",
katsellen minua, niinkuin hän olisi herännyt, mutta kasvot osoittaen
samaa lujaa päätöstä.
"Mikä loppu?" kysyin minä edellisen pelkoni hallussa.
"En tiedä", sanoi hän miettiväisesti; "minä muistelin, että kaikki sai
alkunsa täällä -- ja sitten tulee loppu. Mutta se on mennyt! Mas'r Davy",
lisäsi hän; vastaten, niinkuin minusta näytti, katseeseni; "teidän ei
tarvitse pelätä minua; mutta minä olen niin huumeissani; minä en ole
siinä tilassa, että tuntisin mitään" -- joka tarkoitti, ettei hän tietänyt
omaa mieltänsä, vaan että hänen ajatuksensa olivat aivan sekaisin.
Kun Mr. Peggotty pysähtyi odottamaan meitä, yhdyimme häneen
emmekä puhuneet sen enempää. Muisto tästä ynnä edellinen ajatukseni
vaivasivat minua kuitenkin silloin tällöin, siksi kuin leppymätön loppu
tuli määrätyllä ajallansa.
Me lähestyimme huomaamatta vanhaa venettä ja astuimme sisään. Mrs.
Gummidge, joka ei enää nuhaellut erityisessä nurkassaan, valmisteli
ahkerasti aamiaista. Hän otti Mr. Peggotyn hatun ja asetti tuolin hänelle
ja puhui niin lohdullisesti ja ystävällisesti, että tuskin tunsin hänet.
"Rakas Dan'l", sanoi hän, "teidän täytyy syödä ja juoda ja ylläpitää
voimianne, sillä muutoin ei teistä ole mihinkään. Koettakaatpa, hyvä
toveri! Ja jos häiritsen teitä kalkutuksellani", hän tarkoitti
lavertamistansa, "sanokaat minulle, Dan'l, ja minä heitän sen".
Kun hän oli tuonut meille kaikille ruokamme, vetäytyi hän akkunan luo,
jossa hän uutterasti paikkasi muutamia Mr. Peggotyn paitoja ja muita
vaatteita, pani ne sievästi kokoon ja sovitti ne vanhaan
vaksitahti-laukkuun, jommoisia merimiehet käyttävät. Tällä välin puhui
hän yhä samalla levollisella tavalla:

"Joka hetki ja aika, tiedättekö, Dan'l", lausui Mrs. Gummidge, "olen
täällä ja pidän kaikki semmoisessa tilassa, kuin tahdotte. Minulla ei ole
suuri oppi, mutta minä kirjoitan teille silloin tällöin, kun olette poissa,
ja lähetän kirjeeni Mas'r Davy'lle. Ehkä tekin kirjoitatte minulle, Dan'l,
jolloin kulloin ja kerrotte minulle, kuinka teidän käy yksinäisellä,
kolkolla matkallanne".
"Minä varon, että olonne täällä käy kovin yksinäiseksi!" lausui Mr.
Peggotty.
"Ei, ei, Dan'l", vastasi hän, "ei se käy. Älkäät minusta huoliko. Minulla
on kyllin tekemistä, kun pidän tätä oltavaa (Mrs. Gummidge tarkoitti
asuntoa) kunnossa teille, siksi kuin palajatte -- kun pidän tätä oltavaa
kunnossa jokaiselle, joka sattuu tulemaan takaisin, Dan'l. Kun on
kaunis sää, menen istumaan ulkopuolelle ovea, niinkuin tapani on ollut.
Jos muutamat tulisivat likipaikoille, saavat he pitkän matkan päästä
nähdä, että vanha leski on heille uskollinen".
Mikä muutos Mrs. Gummidge'ssä lyhyellä ajalla! Hän oli ihan toinen
ihminen. Hän oli niin harras ystävyydessään, hän käsitti niin nopeasti,
mitä oli hyvä sanoa ja mitä oli hyvä jättää sanomatta, hän unhotti niin
itsensä ja muisti niin sitä surua, joka oli hänen ympärillänsä, että minä
oikein kunnioitin häntä. Sitä työtä, jonka hän sinä päivänä teki! Oli
paljon tavaraa, jota piti tuoda rannasta ja koota ulkohuoneesen --
niinkuin airoja, verkkoja, purjeita, köysiä, raakoja, hummeri-astioita,
ballasti-säkkejä ja semmoista; ja vaikka apua yltäkyllin annettiin,
kosk'ei koko sillä rannalla löytynyt yhtäkään