Daniel Hjort | Page 7

On älyt, voimat tarpeen nyt, jos koskaan.
PIISPA.
Jok' ihmisell' on toimens' elämässä. Niin mullakin, ja siitä Luojaa kiitän.
Jos sallitte, niin lopetan sen lauseen, Jok' äsken, tullessanne, kesken jäi.
STÅLARM (piispan kirjoittaessa).
Te vasta kenraal' ootte, herra piispa. Valkoinen pärmä tuo on sotakenttä,
Joss' esiin teidän käskystänne marssii Pien', uhkahurskas, musta
sotajoukko. On läkkipullo leirinä, ja sielu Se rahapaja, josta runsaan
palkan Saa kullass' uskollinen miehistönne. Niin leikitten kuin lapset
leluillaan, Ja ette lainkaan kysy kuink' on laita Hävinneen suuren
valtatalouden. Mut sanokaapa, kenraali, ken on Tuo vihamies, jok'
antaa huolta teille, Min että mitään muuta ette huomaa?
PIISPA (asettaen syrjään pärmäpaperin).
Pimeys, pahuus, itsekkäisyys on se, Joss' ihmislapset haparoi; ja nuo
Kun kerran sortuu, silloin, sodanpäämies, On enemmän nuo mustetilkat

tehneet, Kuin miekkain vuodattamat verivirrat.
STÅLARM.
Te vanha houkko! Aian ohi lentää Näin tahdotten te, kunnes koston
siipi Sivaltaa teidät arvaamatta maahan.
PIISPA.
Mit' aattelette? Mitä vaaraa mulla?
STÅLARM.
Olette hurskas, jalo mies. Te ette, Kuin moni papeist', ole koittaneet
Yllyttää kansaa kuningasta vastaan, Päin vastoin rauhaan sitä
kehoittaneet, Kun vaan sen voitte. Teidän toimestanne On kaikiss' aian
vaiheiss' Suomen kirkko Niin tyynnä, arvokkaana ollut. Ketään Siis
valtakunnan papistost' ei pidä Niin kunniassa kuningas, ja ketään Niin
herttua ei vihaa kuin juur teitä.
PIISPA.
Niin, paha kyllä! Jälkimäisen tiedän.
STÅLARM.
No, kuulleet olette kai myös sen huhun, Mi laumannekin säikyttänyt on,
Ja kadut, torit niillä täyttänyt?
PIISPA.
Tuon huhunko, mi taasen käy, ett' tuloss' On tänne herttua? No, mitä
sitten?
STÅLARM.
Vai niin! -- Ma tulin teille turvapaikkaa Tarjoomaan linnassa.
PIISPA.

Mä kiitän, mutta Sit' en kai tarvitse. Mun linnan' on Tää huone,
turvattomuus aseeni.
STÅLARM.
Siis yksin jäädä tahdotte?
PIISPA.
En yksin; Mull' uskon' on ja seurakuntani. Min' olen kirkon mies. En
riitojanne Mä ymmärrä. Mun tehtäväni on Vaan kirkostamme torjua
niin hyvin Ne vaarat, joilla harha-oppineen Sit' uhkaa Sigismund, kuin
nekin keinot, Joill' aikoo vallan-ahnas herttuamme Sit' astinlaudaksensa
käyttää Ruotsin Kuningas-istuimelle. Näätten siis, Ma herttuata peljätä
en huoli, Jos hän mua pelkääkin, kun väärin tekee. Ma Sigismundin
suosiot' en etsi, Jos hän sen tarjookin, kun oikein teen. "Äl' usko
valtoihin" on lauseeni, Sä Herran ääntä tunnossasi seuraa!
STÅLARM (nousten seisaalle).
Kuin sitten sanoopi se tunnon ääni?
PIISPA.
Te, Stålarm, ette sitä kuulla siedä.
STÅLARM.
Tok' anna kuulla, hyväll' olen päällä.
PIISPA.
No, jos niin tahdotte! Kuin veljen veri Maan alta Kainille huus kostoa,
Niin kansan veri huutaa teille myös. Min' olen itse halvan kansan laps,
Sen kanssa kärsin, lohdutin, kun taisin; Mut jos vois linnan vankiluolat
haastaa, Maan sadat hirsipuut jos kielin lausuis, Niin kauheita ne
kertois siitä, kuinka Te herrat täällä harjoitatte valtaa; -- Viel' onko halu
kuulla tunnon ääntä?

STÅLARM.
Jo riittää, herra piispa! Mun ei syy. Klaus Fleming joskus liian kovaks'
yltyi, Ja voishan paljon olla tekemättä. Mut näinkin ollen, yhtä
unhoitatte, Kun kovin kohdeltiin, niin rangaistiin, Kun rangaistiin, niin
rangaistihin rikos, Jos teist' ei hurja kapina lie hyvää. Ha! ha! vai tuo se
tunnon ääni? Vastaan: Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön.
(Tykin laukauksia kuuluu kaukaa).
Vait! mitä kuulen? Linnass' ammutaan.
Kuudes kohtaus.
EDELLISET. OLAVI KLAUNPOIKA (sotaan varustettuna).
OLAVI KLAUNPOIKA.
Pois linnaan riennä, Stålarm! Mentyäs Tul' lentotieto Kastelholmasta,
Se valloitettu on ja ystävämme Salomon Ille, vouti, vangiks tehty. Ja
tuskin tointui viestintuoja, kun jo Merestä laivat nousi.
STÅLARM.
Herttua onko Laivalla itse?
OLAVI KLAUNPOIKA.
Joukkoineen hän käynyt On maalle Helsingissä. Häntä vastaan Nyt
viemään sotajoukkoamme riennän. Voi hyvin, jos ei tavata, ja puista
Mun puolestani kättä Juhanin.
(Olavi Klaunpoika lähtee).
STÅLARM.
Hyvästi, herra piispa, kiire kutsuu.
(Stålarm lähtee).

Seitsemäs kohtaus.
PIISPA EERIKKI SOROLAINEN (järjestäen papereitansa).
Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön, Ken miekkaan tarttuu, miekan
kautta kaatuu; Kaikk' ohjatkohon Luoja! -- Mihin jäinkään?
(Rupee kirjoittamaan).

KOLMAS NÄYTÖS.
(Näyttämö kuvaa linnaa aivan muurien lähellä. Vasemmalla kädellä
kanuunareikä, sen vieressä sotamies, palava sytytin kädessä. Oikealla
kädellä näyttämön edustaan päin tyhjät lavetit).
Ensimmäinen kohtaus.
DANIEL HJORT. ERÄS SOTAMIES.
DANIEL HJORT.
No, miks' et laukaise sä?
SOTAMIES.
Tyhmä oisin, Jos en ma vartois. Tavaraa niin oivaa Kuin ruuti, suott' ei
tuhlata.
DANIEL HJORT.
Niin kyllä!
SOTAMIES.
Tuon laivan näättenkö? Se meitä yhä Lähestyy. Kohta kääntyy keula.
Silloin Vast' ammutaan! -- Ei ennen! -- Saatte nähdä Kuin masto
maahan rymähtää ja päänsä Menettää perämies.

DANIEL HJOKT.
Ja mitä sulla On häntä vastaan?
SOTAMIES.
Lysti kysymys! Hän on, kuin minä, sotamies.
DANIEL HJORT.
Ja siksi Sä ammut hänen?
SOTAMIES.
Samoin hän mun tekee.
DANIEL HJORT.
Ja miksi?
SOTAMIES.
Siks' ett' aivan samoin minä Teen hälle.
DANIEL HJORT.
Miksi?
SOTAMIES.
Lempo tiesi miksi!
DANIEL HJORT.
Jos tahdot tietää, tiedän minä syyn.
SOTAMIES.
Samaten minä; käsky kuuluu: ammu!

DANIEL HJORT.
Ei suinkaan, ystäväin. Jos Stålarm käskis Sua lyömään pääsi murskaks
tuohon muuriin, Niin päätäs sentään ensin pudistaisit. Ei, mutta hän,
hän herttuan on puolta, Jok' ystävä on halvan rahvaan, jota Sä, rahvaan
lapsi, tyyni ylenkatsot. Hän tahtoo kirkon väärät menot poistaa, Sä niitä
puoltamalla taivast' etsit. Hän jesuitoit', aatelia vihaa, Ja sinä heitä tyyni
rakastat. Siis oikein