Daniel Hjort | Page 6

maahan tainnoksiin, Ja kun
hän heräs, tuless' oli tupa, Valittain palaneella kynnyksellä Sä makasit;
hän otti sun, lens' savun Ja liekin läpi -- taloon sai -- siell' isäs virui Nyt
verissään, ja tulten ratinassa Soi kaukaa sotamiesten pilkkanauru.
DANIEL HJORT.
Sen selvään kuulen, näen tulenkin Ja talon, metsän, -- pellon oikealla.
Haa! muisto leimahtaa kuin tulipalo Yöss' synkässä, joss' ennen
hapuilin.
KATRI.
Apua saivat sotamiehet, pakoon Väkemme läksi, isäs haavoiss' oli, Ja
nuo, jotk' alkoi ryöstöll', ylläköllä, Ne murhapolttoon päätti
voittotyönsä.
DANIEL HJORT.
Nyt muistan metsätien, yön myrskyisen. Ma hiljaa vaimon olkaan
nojasin Ja mustain kiharoiden kanssa leikin.
KATRI.
Ol' äitis tuo. Hän isääs Turkuun seuras, Tää sotureista kantamaan kun
pantiin Luo Flemingin.
DANIEL HJORT.
No niin?
KATRI.
Niin, murhasta Ja kapinasta syytettynä, kun Flemingin miehilt'
omaisuuttaan turvas, Hän rautoin tuomittiin ja hirsipuun
Häpeä-kuolemahan. Polvillani Flemingilt' armoa ma turhaan pyysin.
Mies julma kylmästi mua silmiin katsoi Ja kääntyi -- meni pois. Täss'
on' se paikka, Joss' isäs veri syyttömästi virtas! Täss' on se paikka,

johon hengetönnä Sun äitis vaipui tuskissansa! Tässä Yön pimeässä
kalpeaksi itki Hän poskensa ja harmaaks' suri päänsä. Täss' ilmaan hän
sua isätöntä nostain Huus' surmaa, surmaa Fleming murhaajalle. Hän
tässä järjen valon kadotti, Ja halutonna metsämailla kulkein Söi pettua
ja kyyneleitään joi.
(Kuu pilkistää hetkeksi pilvien ra'osta ja luo heihin valoansa).
DANIEL HJORT.
Mun äitin', äitini, se sinä olet!
KATRI.
Pois luotani, viel' et sä poikan' ole! Mua kuule loppuun, sitten sua
kuulen. Tien varrell' istuin kerran näin, Klaus Fleming Ohitse ajoi
uhkein joukkoineen, Ja puolikuolleena sä haikealla Makasit rinnallain.
Ja tuntui silloin Kuin kaikki hyvät ihmiset maan päällä Ois kuollein'
olleet. Kuollut oli Luoja, Ja taivas mustan murhevaipan kääri Ylitse
kaiken kuolleen maan. Tääll' yksin Mun rinnassani sydän sykki. Tunsin,
Kuin unissa, sun kuolleeks. Sielun teki Niin hyvää tuo. Yö armas
hulluuden Sydäntän' ympäröi kuin lääkitys. En sitten enään tiedä
kuinka kävi, Vaan -- sin' et enään rinnoillani ollut; Ja näin ma jälleen
Pohjanmaalle jouduin -- Jumala tiesi kuin.
DANIEL HJORT.
Ah! silloin mun Tielt' otti Fleming. -- Onnen sallimusta!
KATRI.
Talomme raunioilla sitten istuin Ja kauniit laulut linnun virsiin lauloin
-- Niin kauniit laulut! Yhden vielä muistan:
"Verihin sortui puolison', Pyöveli kistun vieress' on, Myrkkyä haudat
kasvaa".
DANIEL HJORT.

Kuin tyyni hävittää tuo synkkä näky Sen hiukan arvon, jonka annan
vielä Ma Flemingille.
KATRI (tointuen jälleen).
Flemingille, sanot! Sen syntikirjaa viel' en loppuun pääsnyt. Se muista:
sukus hävitti hän tyyni Kun Pohjanmaa nous' yksin voimin hänen
Ijestään sortamahan. Pentti Pouttu, Sun enos, setäs Matti Ilkka ovat Tän
pölkyn päällä mestatut, tai nälkään Tapetut linnan synkkiin vankiluoliin.
Ei jäljell' ole koko Pohjanmaalla Ei ainoaa sun isäs' ystävää. Nyt
sotketulla pelloll' aura ruostuu, Veristä rantaa vastaan aalto huokaa,
Takassa tuli kylm' on, hiilus musta, Ja pyhyytenä autiona kirkko. Jos
minne silmäät Suomeen, rehoittaa Vaan linnapihat sekä kirkkopihat, Ja
kukkasetkin haudoilla ne kuiskaa: Kostoa Flemingille viime polveen!
Se huuto taas mun järjilleni toi, Teroittui silmä, muisto heräsi, Ja sinut
muistin, muistin kuinka hiivin Ma luotas pois, niin ett'et kuulis, kuinka
Sylissä Flemingin sun sitten näin Tien polvekkeessa tomuun katoavan.
Ma sinut etsin, näin sun, tunsin sun, Mut koskaan äidin helmahan en
sulje Ma poikaa, jot' on Fleming kasvattanut, Ennenkuin oikeutensa
hän näyttää.
DANIEL HJORT (lankee polvilleen ja paljastaa rintansa).
Kas käärmeenkieltä rinnassain ja helmaas Mua sulje!
KATRI.
Linnaan takaisin!
DANIEL HJORT.
Oi äiti! Enemmän vihaat sä kuin rakastat.
KATRI.
Ma rakkaudesta vihaan. Poikan', ota Tuo sormus. Kaarlo herttua, kun
oli Nuor' ruhtinas hän, isälles sen antoi, Kun tämä herrain päivill'
uljaast' ajoi Ja voittosasti kansan asiaa. Se sormus häntä seuras

kuolinhetkeen, Sun perintös se on.
DANIEL HJORT (koeteltuaan sitä).
Se rinnoillani On lepäävä, uutt' elinvoimaa tuova. Nyt äitiseni! (avaa
hänelle sylinsä).
KATRI.
Kun sä ensin näytät Ett' olet kansan laps. Siks hyvästi!
DANIEL HJORT.
Niin, kiellä multa helmas', äiti, kiellä, Niin kauan kuin tää nimi mull' on
vielä, Niin kauan kuin mull' on tää pukukin, Mi silkistä on tehty
Flemingin, Niin kauan kuin sen vallan virkaa teen, Mi kansan syöksi
nälkään, orjuuteen, -- Niin, äiti poikaas' älä katsokaan, Niin kauan kuin
hän pilkkaa sukuaan, Siks' kun kaikk' entis-olot riistävi Hän muististaan,
siks hyväst', hyvästi! (lähtee).
Neljäs kohtaus.
KATRI (yksin).
Hän lähtee! Mitä sanoin? tein? Mun voiman', Voimani raukee.
(Hapuilee hirsipuuta ja syleilee sitä vainoksen tavalla).
Tuolla käy hän, poikan' oi! Kas, kiharoihin mustiin loistaa tähdet, Ja
muoto kasvaa korkeaks kuin yö, Oi armas, elämäni, aurinkoni, Syliini
palaa!...... Hän ei kuule enää!
(Vaipuu tainnoksiin mestauslavalle).
VÄLIKUVAUS.
(PIISPA EERIKKI SOROLAISEN lukuhuone).
Viides kohtaus.

EERIKKI EERIKINPOIKA (istuu ja kirjoittaa. Raamattu ja muutamia
muita kirjoja pöydällä).
ARVID STÅLARM (astuu sisään).
STÅLARM.
Hyv' iltaa, herra piispa! Häiritsenkö?
PIISPA.
Ei, ette ensinkään. Tää työt' on, jota Ma jatkaa saatan milloin tahansa.
Suloista taivaan oppia ma tässä Selitän kansalle; ja kunhan vaan Mun
sydämessän' asuu Herran rauha, Ei mailman riidat häiritä mua voi.
STÅLARM.
Työt' oivaa, hyödyllistä! Minusta Tok' ette oikein tee, kun vetäytte Pois
valtakunnan asioista, joissa