Daniel Hjort | Page 5

polskaa tuomiokirkon kanssa munkkiköydellä,
jotta kaikki maailmassa olis nurin niskoin, paitsi me molemmat.
1:N PORVARI.
Pahaa, ystäväni, on aina olemassa. Jos ei ulkopuolellamme, niin on sitä
sisässämme. "Jota ankarammin Herra meitä kurittaa, sitä parempaa Hän
tarkoittaa", sanoi isäni eläissään. Samaa saarnaa piispakin. Ette olleet
kirkossa viime pyhänä.
2:N PORVARI.

Oli muuta ajattelemista, tapasin ruotsalaisen kuuttolaivurin, reippaan
poian, näet sä. Herttua on herrat Ruotsissa lannistanut ja kuuluu pian
tännekin tulevan.
1:N PORVARI.
Niinpä niin, tuotahan kerrotaan. Monta on valtakunnassa herraa
nykyään, ja jota useampi kokki, sitä huonompi rokka, ja me se rokka
olemme, me.....
2:N PORVARI.
Joka syödään, niinkö? Annappas koittaa vaan! Kuulkaas, Jansson,
tuolla tapahtuu hirveitä öisin, tuolla hirsipuun ympärillä.
1:N PORVARI.
Huh! tulee pimeä jo!
2:N PORVARI.
Minun on täytynyt toiseen huoneesen muuttaa vuoteeni, sillä sydänyön
aikana kuuluu täältä ulkoa alituista sihinää ja suhinaa, ettei talossa saa
lepoa kukaan. Menneenä yönä, kuulkaas Jansson.....
1:N PORVARI.
No niin, mitä sitten?
2:N PORVARI (sulkien puotinsa oven).
Oli kuin tuomiokellot olis ilmassa soineet, ja tuossa mestauslavan
ympärillä humisi hautavirsi itsestään, eikä kukaan tiennyt, mikä sen
vaikutti.
1:N PORVARI.
Huh! kolkkoa ja pimeätä täällä ulkona on. Hyvästi, velikulta.

2:N PORVARI.
He! etkö tule sisään puhelemaan hetkeks?
1:N PORVARI.
Kiitos vaan! Näihin aikoihin viihtyy parhaiten kotosalla, valkean
ääressä, vaimon ja lasten luona. Jumala heille kerran parempia aikoja
suokoon! Jumalan haltuun! (Menee. Kuu pilkistää pilvien ra'osta ja luo
mustia varjoja näyttämölle. Toinen porvari menee puotiinsa ja sulkee
oven jälkeensä).
Toinen kohtaus.
DANIEL HJORT (tulee sisään).
"Mull' on se soihtu, joka elos' yöhön Luo leimun veriruskean", hän
lausui. Sen kuulen vielä, korvissani soi se Läp' unettoman yön ja päivän
hälyn. Vihdoinko edestäni, kohtalo, Sä verhos nostat! Isä, äiti, koti!
Suloiset sanat! Lausuani oudot. Tää onko unta, unta pettävää? Mun
koko sielun' odotust' on, aistit Yhdeksi sulaa: kuuloks. (kuuntelee)
Enkö kuule Jo askelt', ääntä! (Tornin kello lyö yhdeksän). Kello lyö!
Kolmas kohtaus.
DANIEL HJORT. KATRI.
KATRI.
Miss' olet Sä, jonka vuoks kakskymment' olen vuotta Okaissa jalkan'
veriin käynyt, missä Sä tuttava ja sentään vieras, jolle Ma aseen tuon
kuin verenkosto tuiman Ja sitkeän kuin verivaino?
DANIEL HJORT.
Tässä Ma olen, jos mua tarkoitat.
KATRI.

Ken olet Lupasin ilmaista. Voin enemmänkin, Voin äitis helmaan viedä
sun, ja isäs -- Haudalle.
DANIEL HJORT.
Voi, jos tuskaa toivotonta On rintas tuntenut ja sentään petät Sydäntäin
tyhjää valhetoiveilla!
KATRI.
En petä, jos et sinä vaan mua petä. Mut ennenkuin mä mitään lausun,
vastaa, Sä rohkenetko kaikki hyljätä, Jot' ennen kunnioitit, unheen
yöhön Kaikk' upottaa, jot' ennen rakastit.
DANIEL HJORT.
Sä kysyt, rohkenenko. Rohkeutt' Ei tarve, kun ei taistelua löydy; Täss'
edessäsi sydämen näät vaan, Jok' ystävyyttä, helleytt' ei tunne, Jok' iän
kaiken janonnut on hiukan Vaan rakkautta, mut ei sitä saanut, Jok',
yksin jäänynnä kuin linnunpoika Luodolle autiolle, riutuu pois Ikuiseen,
äärettömään tyhjyyteensä. Isäni haudan mainitsit, miss' on se? Vaikk'
alla vuorten ja maan perustusten Hän ois, ne murtaisin ja hengelläin
Sydämen kuolleen henkiin virkistäisin!
KATRI.
Vait! ettei voimat viimeisetkin haihdu, Jotk' alta hulluuden ja murheen
olen Täks hetkeks säästänyt.
DANIEL HJORT.
Siis jatka, lausu Isäni nimi, että sointu sen Mua virvoittaisi! (Tarttuu
käsin häneen ja katsoo häntä silmiin). Ethän valhettele! Ei piru tekis
niin!
KATRI.
Mun näköiseni Jos valhe on, niin valhetta on totuus. Edessäs taivaan
tähtivaloss' seison. Niin totta kuin tuon laen Luoja loi, Niin totta kuin se

seitsenkertaisena Synteimme yli seitsemästi repee, Niin totta päivän
selvää totuutta Nyt sulle lausun, huutain isäs nimen: Pentt' Ilkkainen.
DANIEL HJORT.
Sen nimen olen kuullut. Niit' oliko hän, joita linnan luoliin Klaus
Fleming surmas rangaistukseks' siitä, Kun häntä vastaan kapinoitsivat?
Voi! tuomion ma itse kirjoitin.
KATRI.
Se isäs veli oli. Isäs kaatui, Kun vielä olit lapsi järjetön. Talonsa
kaukan' oli Pohjanmaalla, Nyt pedot, käärmeet käy sen raunioilla.
Tuoss' alla hirsipuun hän makaa; kolmeen Palaiseen lyötti hänet
mestaajallaan Klaus Fleming.
DANIEL HJOKT.
Tuossa! Haa! Mun kasvattajan' Isäni surmamieskö?
KATRI.
Mahtava Ja vapaa talonpoik' ol' isäs. Sotaa Venättä vastaan käytiin.
Päämies silloin Klaus Fleming oli; -- talonpoikaistalot Hän täytti
huoveillaan; se korska herra, Näet, meitä vihas, niinkuin mekin häntä.
Näin ilkkuin sodan verisoihdun piti Hän taiten vireill' yhä,
sytyttääkseen Näin taloihimme hädän murhatulta. Sun synnytti täll'
itkun aiall' äitis. Ma muistan illan niinkuin eilisen, Pois riihess' oli isäs',
koton' istui Sun äitis', imettäin sua rinnoillaan, Ja ensikerran luoman
huomas, joka Sydämes kohdall' on, ja aatteli Se mitä ennustais se
käärmeenkieli, Kun hillitön miesjoukko Flemingin Verillä tahrattuina
sisään ryntäs. He riihess' oli isäs luona olleet Ja vaatineet sen viljan,
mikä sodan Ja vainon jaloist' oli hälle jäänyt, Hänt' oitis luomaan
heidän säkkeihinsä. Mut Pentti, tuollaist' ei hän kärsinyt, Röykkeimmän
joukosta hän ilmaan nosti Ja veriin maahan paiskas. Isäs väki Pois
riihest' ajoi muut. Nyt alkoi kiista. Soturit voitettihin. Pakotiellä Ja
meidän miesten vainoomina, mursi He isäs taloon. Nyt ei sanat eikä
Käs'-voima auta, keihäät vaan ja nuolet. Yks sotureista silloin käsilleen

Sun otti, ikkunaan sun vei ja huusi: "Se nuoli, minkä meihin käännätten,
On tämän lapsen surma." Sun äitis vaipui