Daniel Hjort | Page 3

olin paljon Warsovassa kuullut. Siin' yhdessä siis kauan
haasteltiin Ja toisiamme lainkaan tuntematta, Siks kunnes kaulaan'
äkisti sä lensit Ja huusit nimeni. Ja ilta myöhä Ol' erotessamme, ja
taivaan tähdet Näkivät hartaan ystävyyden liiton.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ja hartaasti se pidetäänkin. Kohta Se koitellaan, koht' alkaa myrskysäät;
Täss' silloin lujan ystävän sä näät.
JUHANI FLEMING.
Nyt äidin luo, meit' odottaa jo Stålarm!
OLAVI KLAUNPOIKA.
Lyön vetoa, sun tyttö viel' on tänään! Ja mustan, uljaan orhini sä saat,
Jos hukkaan.
JUHANI FLEMING.
Hupsu, rakkautt' et ole Sä koskaan tuntenut.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Vaan kahdeksasti, Ja katumoiksi, kiusaks' ainoasti.
(Molemmat menevät vasemmanpuolisesta sivu-ovesta).
Kuudes kohtaus.
DANIEL HJORT (astuu sisään patsaiden taatse, lukien vanhaa kirjaa).
Puhujan suuren laill' en väittää taida: "Mun hauskuuten' on aattehet ja
kirjat; Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks Käy niiden kautta; ei niin
suruista. Jolt' ei ne osaks suruisuutta poista." Tuot' olen miettinyt, mut

väärä on se. Kun sua luen, vanha Livius, voi, Mun rintan' täyttää tuska,
eikä ilo. Kun teidän suuret taistelunne muistan. Tää taistelu kuin
pieneltä se näyttää! Kun kansaanne, suurt', uljast' ihailen, Miss'
semmoista ma nyky-aikaan löydän? Kun Mariusta, Brutust' aattelen,
Mua kohtaloni raudanraskas painaa, Ja, kiitoksehen sidottuna täällä,
Mun voittaa täytyy itseni. Voi, että Tän kirjan Wittenbergissä mä näin.
Voi, ett'ei koskaan muut' ois mieleen tullut Kuin kuiva, rikki-viisas
uskon-oppi, Tuo keppihevonen, joll' aika ajaa Kuin punatakki narri
laskiaista. Pois, kaunis kirja! Sinut poltan. Opin Paremman vannon
kuin mink' äsken lausuin: Mun hauskuuten' on unelmat ja lempi; Ei
iloist' ole, jok' ei iloisemmaks Käy niiden kautta, ei niin suruista, Joit' ei
ne osaks suruisuutta poista. -- Luo auki silmäs, uneksiva lempi! Tuo
valkeutta, rauhaa rintaan! -- Auki Luo silmäs, kuiskaa nimi Sigridin!
Hänt' opetin ma lasna. Kasvavan Näin lemmen valoss' enkelin ma
puhtaan. En väärin ymmärtänyt silmäystä,
(ottaa kirjastansa esiin paperilipun).
Tuot' arkaa, haaveksivaa. Kirje, sinä Hänelle lausu, mit' en itse taida.
(kätkee paperilipun Maariankuvan läheistöön).
Pyhyyteen, jota lähestyy vaan hän, Sen kätken. Kun hän tulee, rukoilee,
Rukoile puolestani, pyhä äiti! Jo tullaan! Hän ja hänen isänsä.
(lähtee pois oikeanpuolisen sivu-oven kautta).
Seitsemäs kohtaus.
ARVID STÅLARM. SIGRID (valkoisista ruusuista tehty seppel
kädessä. He astuvat sisään patsaiden taatse, keskenänsä puhellen).
STÅLARM.
Mun tyttäreni! Liiaks kihlaustas Juhanin kanssa estellyt jo olet. Ei
laatuun käy se enään. Näänhän itse Kuin kukat poskillasi kuihtuu. Sinä
Rakastat häntä, miks siis kauemmin?...

SIGRID.
Oi isä armas! Sua yksin vaan Ma rakastan. En tahdo naiduks tulla.
Tääll' eikö hyvä kyllä? Muut'en pyydä. Juhani jälleen palaa Warsovaan.
Miks outoon hovi-eloon kuihtumaan Mun lähettäisit! Suo mun luokses
jäädä, Isäni hyvä!
STÅLARM.
Lapsekkaita haastat! Pait sitä, Juhani ei lähdekään. Hän Suomeen jää ja
kanssamme hän tasaa Ne vaarat, jotka Ruotsist' uhkaa.
SIGRID.
Ah!
STÅLARM.
No, arveletko vielä?
SIGRID.
Suo mun ensin Rukoilla täällä pyhän äidin eessä; Mä sitten vastaan.
STÅLARM.
Hyvästi jää siksi. (Itsekseen) Kuin päivält' itsens' simpukkainen kätkee
Ja loistossansa kainost' uneksii, Niin lempens' ääneti hän poveens'
sulkee, Tuo lapsi hyvä! (menee).
Kahdeksas kohtaus.
SIGRID (polvillaan Maariankuvan edessä). KATRI (myöhemmin).
SIGRID.
Hurskas, pyhä äiti! Mult' äiti varhain kuoli. Turvan' oot sä, Ja äitini;
inua kuule nyt kuin muinoin! Jos unhotti sun muut, mua toki kuule!

KATRI (hiipii sisään patsaiden takaa).
Kuin kauan sielussani surra saan, Ja joka päivä ahdistuksess' olla, Kuin
kauan vihamiehen' ylpeilee?
SIGRID.
Valkoinen, puhdas, kuin nuo ruusut, oli Sydämein. Nyt se hiljaa verta
vuotaa. Oi pyhä äiti, rauhaa sille suo!
KATRI.
Rukous? Täälläkö? Tuo valko kyyhky Ken on se? Vait! Hän säikkyy,
jos mun näkee. En rukouksiin tänne hiipinyt.
(Kätkeytyy Flemingin vaakunakilven taakse).
SIGRID.
Suo mulle taivaan voimaa voittamaan Sydämen pahat aikehet ja
aatteet!
(Kiinnittää seppeleensä Maariankuvan alle).
Yhdeksäs kohtaus.
EDELLISET. DANIEL HJORT (oikeanpuolisesta sivu-ovesta).
KATRI (itsekseen).
Tuoss' saapuu hän. Jos yksin hänen kanssaan Nyt oisin! Milloin
koittaapi se hetki?
DANIEL HJORT (silmäillen Sigridiä).
Vaivunko jalkoihinsa? kysynkö Mit' yksin lempi rohkenee? En, viel'
en!
SIGRID (huomaa paperilipun, jonka Daniel Hjort oli kätkenyt

Maariankuvan ääreen).
Kah! mit on tuo?
DANIEL HJORT.
Ah! hän sen huomaa!
SIGRID.
Mulle. Käs'-alan tunnen. Ah! sen sisällyksen Min' arvaan.
DANIEL HJORT.
Sigrid!
KATRI (itsekseen).
Tuota rakastaa hän. Jos täällä hälle onni koittaa, salaa Ja outona, kuin
tulin, hautaan lähden.
SIGRID (tointuen hämmästyksestään).
Te täällä! Työtännekö tää? Seis! vaiti! Mi syynä että näin te kohtelette
Tytärtä Stålarmin.
DANIEL HJORT.
Se Sigridkö Noin haastaa? Ei, se mahdotonta! Hänkö Unohtais hauskat
lapsuutemme hetket, Ja Kuitian lehdoiss' armaat leikkiretket? Tuo tyly,
ylpeä, hän haasteloita Noit' entisiä, armait', ihanoita Ei muistais. Hänkö
se nyt puhuukaan? Ei, hänen valhehaamuns' on se vaan.
SIGRID.
Isäni luottamuksen palkitsette Te huonosti, ja kovin soimaatten Te
lapsen viatonta ystävyyttä.
(kääntää poispäin kasvonsa)

Ja jos -- -- -- --
DANIEL HJORT.
Kaikk', kaikki lausukaa, ma kuulen.
SIGRID.
Ja jos tuo rohkeus nyt tulis' ilmi, Te tiedätten kuin mun ja teidän kävis.
DANIEL HJORT.
Ah!
SIGRID.
Tähän kirjeen lasken. Pois se viekää. Ikuinen salaisuus vaan meidän
kesken Tää olkoon, teit' ei soimaa siitä kenkään.
DANIEL HJORT.
Mua rakastatte, rakastatte sentään! Se sanokaa, niin tyynesti mä