Daniel Hjort | Page 2

heitän kalpani, kun käskee hän, Mut herttuan käskyst' en;
se rauhan pöytä, Jonk' eteen riisun miekkani, se toisin On tehtävä, ei
vallanhoitajalle Portaaksi Ruotsin valta-istuimelle.
LAUR. PAULINUS.
Nyt tiedättenkö mitä lausuitten, Mit' uhka moinen tuottaa, tiedättenkö?
Kuin teitä ennen Fleming, halveksitte Te kansan valtaa, tahtoa, jonk' yli
Kuninkaan itsekkäisen asetatte. Mit' ompi mielestänne kruunu siis?
Vaan laina taivaast' on se, jonka takeen' On kansan rakkaus; tää kun
loukataan, Kadonneen vallan varjo vaan on kruunu, Vaan tyhjää
kangastusta, jolla pohjaa Ei maass', ei taivaass' ole. Käänny, Stålarm,
Kun viel' on aika, tieltä väärältä, Ja anteeks ano, mitä kansaa vastaan
Olette tehneet, sinä ja Klaus Fleming.

STÅLARM.
Jos Ruotsi valans' unhotti, ei Suomi Niin tehnyt, eikä tee niin, kun vaan
ykskin Jää aatelinen, joll' on kunniaa Ja miekka, millä sitä puolustaa.
Tää kansa valan rikkomust' ei tee, Ja me olemme Suomen kansa, me!
PIETARI PIISPA.
Puheilla moisill' älä lisää syytä Jumalan vihaan tätä autiota Maa
raukkaa kohtaan. Viekas kuningas Ja haira-oppinen on Sigismund, Jok'
aikonut on paavin-opin yöhön Kirkkomme puhtaan uskon valon peittää.
Luvaton kapina ei syösnyt häntä, Ei herttua, ei kansa. Vaan hän itse,
Kun päätökset, jotk' Upsalassa tehtiin Kirkkomme iki suojaks,
viekkaast' ensin Valalla vahvisti ja sitten rikkoi. Nyt Ruotsiss' on yks'
uskonto, yks' kansa, Ja siks kun nöyristyy hän jalkoihimme, On Ruotsin
valta murhehtiva leski, Jok' epäkelvon ylkäns' unhotti, Ja pyhäss'
sanass' etsii lohdutusta, Jok' auttaa syvään isketytkin haavat. Äl' usko,
Stålarm, ettäs uhka-mielin Voit muuttaa, mit' on Luoja päättänyt, Siis
nöyräst' alas kalpas laske, jottei Raskaana päälles Herran käsi lankee.
STÅLARM.
En ole, hyvä herra, tarpeeks piispa, Ett' taitaisin tuon vaskan-nahan
vuoksi, Jonk' Upsalassa kokoon kyhäs papit, Vakuutust' uhrata ja
kunniaa. Sit' ennen Jumalaani uskalsin, Ja, toivon, hän mua suojaa
vastakin. Jumalan asettaman kuninkaan Edestä sodin henkeen
kuolemaan.
EERIKKI BRAHE.
Ja päätöksenne?
STÅLARM.
Sopimust' en hiero.
LAUR. PAULINUS.
Kadutten vielä tuota vastausta. Jo kerran, muistakaa se, voiton teistä

Sai herttua ja silloin valan vaati. Ja muistakaa kuin silloin tehdyn liiton
Rikoitten taas. Hän pian tulee jälleen.
(Osoittaa värsyjä ulkoparven yläpuolella).
Tuon runon, jonka muuriin silloin uursi, Hän verell' uurtaa aiantiedon
lehtiin.
(lukee sen ääneen).
"Tänne mä Kaarle, riensin, näin, kapinalliset voitin, Täältä mä lähden
taas, en jätä jälkeäkään. Mut takasin tulen, peljätkööt mua pettäjät
silloin! Silloin armoa ei ykskään syyllinen saa."
STÅLARM.
Sit' emme pelkää. Paikallaan se pysyy, Saa kirkkaaks miekan vaan ja
tarkaks silmän. Tää keskustelu tähän päättyköön.
PIETARI PIISPA.
Siis olkoon petollinen kuninkaas Sinulle kalliimpi kuin isänmaas.
Surulla lähdemme. Mi sanoiks vaan Nyt jäi, se kohta miekoin
ratkaistaan.
(Eerikki Brahe, Laur. Paulinus ja Wexiön piispa Pietari lähtevät).
Neljäs kohtaus.
ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Hyvästi, sanansankarit, te jääkää, Hupainen sota-aika terve taas!
Hyvästi rakkauden kuherrukset, Ja terve tykin pauke, rummun pauhu!
Hyvästi unisuus ja haukotus, Koht' alkaa mielityö ja hauskotus!
JUHANI FLEMING.

Vihasta heihin sydän syystä hehkuu.
STÅLARM.
Viel' lähteäkö meiltä aiot?
JUHANI FLEMING.
Nytkö? Ma kuninkaani maan näin pettäisin. Ja vaikka sodass' apuni on
halpa, Tok' eestä kuninkaani välkkyy kalpa.
STÅLARM.
Sit' uskon poiasta Klaus Flemingin. Nyt Ebba rouvan luo! Hän vartoo
meitä Rukoushuoneessansa. (Stålarm lähtee).
Viides kohtaus.
JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.
JUHANI FLEMING.
Kuules veikko! Me emme ole oikein sovuss' olleet Nyt viime-aikaan.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Sen mä kyllä nään; Mut syyt' en siihen löydä yhtäkään.
JUHANI FLEMING.
Mun vika on. Mun valtaa, syyt' en tiedä, Epäilys sinuun, itseeni ja
kaikkiin. Miks' Sigrid'in ja minun toisillemme He määräsivät?
Sytyttäen näin Poveeni turhaan liekin riehumaan? Hän kylm' on, ääneti,
ja karttaa mua, Jos ketäkään hän rakastaa, niin sua. Vie tyttö, poista
epäilyni, päästä Mua rauhaan! Teidän onnenne on mun.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Vai tuo se syynä asemaamme on! Hiis' olkoon rakkauden, joka näin

Sokaisee ystävyyden puhtaat tunteet, Ja meidät kummankin on narriks
tehnyt! Mun lemmittyni Sigridkö? Jos oisi Hän vapaa, pulska
porvar'-impi, silloin Ehk' oisin salaa suuta suikannut. Mua rakastaisko
hän! Tuo totinen, Kopea, kaunis tyttö. Lausu hälle Ne sanat vaan, niin
nauraapi hän sulle Ja samass' itkee, kun et paremmin Ujoa naisen
sydäntä sä tunne, Joll' ei lie toivomusta suurempaa Kuin että kaulahas
sais kavahtaa.
JUHANI FLEMING.
Ei, ei.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Tuo, totta tosiaan, ei kelpaa; Sun pitää vielä tänään hänet saada. Näet,
muuten rakastajaan uros hukkuu, Ja se ei sovi meidän aikaan.
JUHANI FLEMING.
Mutta, Jos hän ei mua rakasta?
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ei vaan! Ei tarjolle vie tyttö tunteitaan; Ne peittää hän, kuin nahkapoika,
jolla On toivo kerran kenraaliksi tulla.
JUHANI FLEMING.
Suo anteeks' että epäillyt sua olen.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ei haita. Min' en juuri paremp' ollut. Kun kaikkein enimmän, näet,
surua Lähinnä herttuata vihaan, koitin Rikotun ystävyyden nauruks'
kääntää Ja naurull' ajaa mielestäni muistos. Mut väärin oli tuo, se
unhota. Ja nyt -- näist' asioist' ei hiiskausta; Tuoss' ompi käsi vanhan
ystävän.
JUHANI FLEMING.

Sen hiljaisella katumuksell' otan, Ja sitä puistan, muistellen sit' aikaa,
Kun äsken Suomeen tulleena, enskerran Mä kävin haudall' isäni, ja
siellä Sun polvillasi itkusilmin näin. Ken tuon ois luullut hauskaks
Olaviks, Jost'