Cymbeline | Page 5

-- No, Pisanio! -- Täll' erää tohtori on työstään
vapaa; Te saatte mennä.
CORNELIUS (syrjään). Epäiltävä olet, Mut vikaa et voi tehdä.
KUNINGATAR (Pisaniolle). Kuule, sinä!
CORNELIUS (syrjään). En kärsi häntä. Saaneensa nyt luulee
Ihmeellisen ja hivuttavan myrkyn. Ma hänet tunnen; moista hornan
juomaa Niin häijylle en anna. Minkä sai hän, Se hetkeks tunnon
turruttaa ja huumaa. Sit' ensin varmaan koittaa kissaan, koiraan, Ja
sitten ylemmäksi; mut ei vaaraa Sen tuottamassa valekuolemassa;
Ajaksi elo turteutuu, mut sitten Vain vilkkaampana herää. Väärä luulo
Häll' on sen tehosta; ja minä olen Mies rehellisin, näin kun petän häntä.
KUNINGATAR. Sua kutsun, tohtori, kun tarvitsen.
CORNELIUS. Nöyrimmät jäähyväiset, kuningatar!
(Menee.)
KUNINGATAR. Yhäkö itkee? Pian ehkä tyyntyy Ja järjelle suo sijan,
missä tyhmyys Nyt vallitsee, -- vai mitä? Toimi sinä. Tuo sana, että
poikaani hän lempii, Niin hetikohta olet yhtä suuri Kuin herrasi, niin,
suurempikin; sillä Sen onni makaa turtana ja nimi On kuolemallaan;
palata ei voi hän, Ei jäädä sinne, missä on; jos paikkaa Hän muuttaa,
kurjuuden vain vaihtaa toiseen, Ja joka päivä eilispäivän työn Hävittää

hältä. Mitä hyvää varrot, Jos turvaat kukistuvaan rakennukseen, Jot' ei
voi uusia ia joll' ei myöskään Tukea ystävistä? (Kuningatar pudottaa
pullon; Pisanio ottaa sen maasta.) Arvaa, mitä Nyt maasta otit. Pidä
vaivastasi. Tuo laitokseni kuninkaan on hengen Viidesti pelastanut.
Parast' on se Sydämmen vahvistusta. Ota, ota! Se alkumyönti vain on
lisäarmoon, Jot' aion sulle. Emännälles kerro, Kuink' asiat nyt on, --
mut omastakaa. Mink' onnen niität! Aattele, sull' yhä On emäntäsi;
poikani pait sitä, Jok' auttaa sua; kuningasta vaadin Sua korottamaan,
miksi itse mielit; Ja minä etupäässä, minä, joka Sua tähän kehoitin, min'
olen paljon Sinulle velkaa. Kutsu naiseni. Sanani muista. -- (Pisanio
menee.) Viekas, jäykkä mies Ja horjumaton; herraansa hän puoltaa Ja
puolisota penää pysymään Valassaan kiinni. -- Jos hän tuota maistaa,
Jot' annoin hänelle, niin jää tuo nainen Rakastajansa välimiestä vaille,
Ja, jos ei mieltään muuta, kohta itse Saa sitä maistaa. -- (Pisanio palajaa
hovinaisten kanssa.) Vai niin; -- hyvä, hyvä! Esikot, orvokit ja
säynäänkukat Kamariin viekää. -- Hyvästi, Pisanio! Sanani muista.
(Kuningatar ja hovinaiset menevät.)
PISANIO. Kylläpä sen teenkin! Mut ennen herraani kuin pettää hannon,
Käyn vaikka naruun; sen ma teille vannon.
(Menee.)
Seitsemäs kohtaus.
Toinen huone hovilinnassa.
(Imogen tulee.)
IMOGEN. Isä julmuri ja äitipuoli viekas, Aviovaimon kosijana hupsu,
Ja ylkä maanpaossa! -- Oi, se ylkä! Tuskaini huippu, oi! Ja ainaiset Nuo
solvaukset! Miks ei mua vieneet, Kun veljet ryöstivät? Oi, kurjan
kurjaa Tuo loiston tavottelu! Onnenmyyrät Nuo alhaiset, joill' on vain
kainot toiveet, Mut elo metinen! -- Ken tulee? Hyi!
(Pisanio ja Jachimo tulevat.)

PISANIO. Ylimys Roomasta, jok', armo hyvä, Tuo kirjeen herraltanne.
JACHIMO. Kalpenette? Arvoisa Leonatus jaksaa hyvin; Lähettää hellät
terveisensä.
(Antaa hänelle kirjeen.)
IMOGEN. Kiitos, Ja herttaisesti tervetullut, herra!
JACHIMO (syrjään). Kaikk' ulkoasu kuinka täydellistä! Jos sielu yhtä
rikas on, niin itse Hän tarun Phoenix on, ja minä olen Hukannut vedon.
Rohkeus, avukseni! Terästä minut päästä jalkaan, julkeus! Tai väistyn
taistellen kuin parttilainen, Tai suoraa päätä pakenen.
IMOGEN (lukee). "Hän on miesten paraita, ja hyvyydestään olen
hänelle loppumattomassa kiitollisuuden velassa. Kohtele häntä sen
mukaan, miten suureksi katsot luottamustani, -- Leonatus."
Sen verran luen ääneen? Mut lopustakin olen kiitollinen, Sisintä
sydäntä se lämmittää. -- Te olette niin tervetullut, herra, Kuin sanoin
saatan lausua, ja työssä Sen näyttää tahdon.
JACHIMO. Kiitos, jalo rouva! -- Haa! Onko miehet hupsut? Luonto
heille Silmätkö antoi nähdä taivaan laen Ja maan ja meren rikkaudet
kaikki, Selittää tulipallot taivahalla Ja rannan määrättömät sorajyvät, Ja
somaa emme rumast' erottaisi Näin oiva laseilla?
IMOGEN. Mik' ihmetyttää?
JACHIMO. Ei silmän syytä: kahden moisen väliss' Apinakin se toista
irmastaisi Ja toista liehisi; ei järjen liioin: Tuon kauneuden tajuu hupsu
siinä Kuin viisaskin; ei myöskään halun: saasta, Noin kirkkaan
puhtauden kanssa rinnan, Ajaisi himon tyhjääns' okselle, Eik' yllyttäisi
nälkää.
IMOGEN. Mik' on teidän?
JACHIMO. Yltäinen tahto tuo, -- tuo kyllytetty, Mut kylläymätön himo
-- aami täysi, Mut vuotava, -- se, lampaan nieltyänsä, Sen rapaa vielä

isoo.
IMOGEN. Mikä vaivaa? Voitteko hyvin?
JACHIMO. Kiitos, rouva; hyvin. (Pisaniolle.) Teit', ystävä, ma pyydän:
tuonne ulos Jäi palvelijani, häntä etsikää, Hän outo on ja ujo.
PISANIO. Menoss' olin Juur' häntä tervehyttämään.
(Menee.)
IMOGEN. Mun ylkän'. Hyvinkö voi hän yhä?
JACHIMO. Hyvin, rouva.
IMOGEN. Ja iloisella mielin? Eikö totta?
JACHIMO. Iloinen varsin; toist' ei muukalaista Niin hullun hauskaa;
irstas brittiläinen Nimenä hällä onkin.
IMOGEN. Täällä oli Hän surunvoipa, usein ilman syytä.
JACHIMO. En suruisena häntä koskaan nähnyt. Häll' yli toverina
ranskalainen, Yleä herra, jolla nähtävästi On kotimaassa helttu;
niinkuin pätsi Hän huokailee, ja hauska brittiläinen, Ylkänne, nauruun
nikahtuu ja huutaa: "Haleta olen, nähdessäni miehen, -- Mi tietää
kokeistaan ja kuulemistaan, Mit' on ja mitä täytyy naisen olla, --
Vapaudessaan kaiholl' ikävöivän Orjuuden paulaa."
IMOGEN. Minun miehenikö?
JACHIMO. Niin, silmät naurust' aivan vettyneinä! Hupia kuulla,
kuinka ranskalaista Hän ilkkuu; paljonhan on, tietköön taivas, Monikin
moitittava.
IMOGEN. Hän ei toki.
JACHIMO. Ei hän; mut kiitollisemp' olla hänkin Sais taivaan lahjasta;
se häneen nähden On