Cymbeline | Page 3

Ja sit' en saa -- oi, kirjeen kato oisi Kuin kadotettu armo!
Mitä viimeks Hän lausui?
PISANIO. Valtiaani, valtiaani!
IMOGEN. Ja liinaa viuhtoi?
PISANIO. Jopa suutelikin.
IMOGEN. Tunteeton vaate, mua onnekkaampi! -- Ja siinä kaikki?
PISANIO. Ei; niin kauan kuin Voi saada minut silmin, korvin häntä
Muist' erottamaan, kannella hän viipyi Ja viuhtoi hatuin, sormikkain ja
liinoin, Miten vain parhain mielenkuohultaan Voi näyttää, kuinka
vitkaan sielu lähti Ja joutuun laiva.
IMOGEN. Pieneltä kuin pääsky, Viel' ehkä pienemmältäkin hän näytti,
Kun tarkkaamasta herkesit.
PISANIO. Niin kyllä.
IMOGEN. Min' oisin tuijottanut silmät puhki Ja tähystellyt, kunnes

etäisyydess' Ois pieneks pienennyt kuin neulankärki, Niin, seurannut
siks, kunnes sääsken hahmost' Ois ilmaksi hän siintynyt, ja sitten Pois
katseen kääntänyt ja kyynelöinyt. -- Mut sano, milloin hältä tiedon
saamme?
PISANIO. Ens tilaisuudessa, siit' olkaa varma.
IMOGEN. En häntä hyvästellyt; paljon sievää Ois ollut sanottavaa:
kuinka häntä Ma määräajoin ajattelisin Ja määrätavoin; vannottaa en
saanut, Ett' Italian naisille ei uhrais Hän oikeuttani ja kunniaansa; En
pyytää, että kuudelt' aamulla Ja keskipäivällä ja keskiyöllä Rukouksiss
yhtyisimme, -- silloin häntä Taivaassa kohtaan; ehtinyt en antaa
Jäähyväis-suudelmaakaan, johon liittyi Kaks taikasanaa, -- kun jo isä
tuli Ja niinkuin pohjan hirmuviima taittoi Ituunsa kukat kaikki.
(Hovinainen tulee.)
HOVINAINEN. Kuningatar Halaisi teidän korkeutenne seuraa.
IMOGEN. Tee mitä sulle käskin. -- Heti lähden Kuningattaren pateille.
PISANIO. Sen lupaan.
(Menevät.)
Viides kohtaus..
Rooma. Huone Philarion talossa.
(Philario, Jachimo, ranskalainen, hollantilainen ja espanjalainen
tulevat.)
JACHIMO. Toden totta, herra, olen nähnyt hänet Britanniassa; hänen
maineensa oli silloin nousemassa; hänestä odotettiin sitä arvon miestä,
joksi hänet sittemmin yleisesti on tunnustettu; vaan silloin olisin voinut
katsella häntä ilman vähääkään ihmettelyä, vaikkapa koko hänen
avujensa luettelo olisi riippunut hänen sivullaan ja olisin sen siitä kohta
kohdalta läpi lukenut.

PHILARIO. Puhutte siitä ajasta, jolloin hänessä oli vähemmän kuin nyt
sitä, mikä tekee hänestä sekä sisällisesti että ulkonaisesti täydellisen.
RANSKALAINEN. Minä olen nähnyt hänet Ranskassa; siellä niitä oli
monta, jotka osasivat katsoa aurinkoon yhtä tiukasti kuin hänkin.
JACHIMO. Se asia, että hän on nainut kuninkaan tyttären -- jossa
kohden hän on mitattava pikemmin vaimon kuin oman arvonsa mukaan
--, saattaa hänet tietystikin suurempaan huutoon, kuin mitä hän itse
teossa ansaitsee.
RANSKALAINEN. Ja maanpakolaisuus sitten!
JACHIMO. Niin, ja niiden ylistelyt, jotka prinsessan lipunkantajina tätä
surkeata eroa itkevät, ne ihmeteltävästi häntä suurentelevat, olkoonpa
vain, että sillä tahtovat tukea prinsessan päätöstä -- jonka muuten kevyt
tykistö pian kumoon ampuisi -- kun otti tuollaisen mitättömän
kerjäläisen. Mutta mistä se tulee, että hän teidän luonanne oleskelee?
Mitä teitä se tuttavuus on kierrellyt?
PHILARIO. Hänen isänsä ja minä olimme sotatovereita, ja usein olen
saanut isää kiittää niinkin paljosta kuin hengestäni. -- Tuossa se tulee,
se brittiläinen. Ottakaa häntä vastaan niin, kuin teidänlaisten älymiesten
tulee kohdella hänen-arvoistaan muukalaista.
(Posthumus tulee.)
Pyydän, eitä kaikki likemmin tutustutte tähän herraan, jota teille
suosittelen jaloimpana ystävänäni. Minkä-arvoinen hän on, sen
näyttäköön aika; en tahdo häntä tässä hänen itsensä kuullen ylistellä.
RANSKALAINEN. Hyvä herra, olemme tehneet tuttavuutta
Orleansissa.
POSTHUMUS. Siitä ajasta olen teille velassa palveluksista, joita en
alituisellakaan maksamisella koskaan saisi maksetuksi.
RANSKALAINEN. Liian suuriksi arvotte pieniä palveluksiani.

Mielityökseni vain lepyttelin teitä ja omaa maanmiestäni toisiinne.
Surkeaa olisi ollut, jos olisitte yhteen törmänneet niin murhaavissa
aikeissa, kuin teillä silloin kummallakin oli, ja niin turhan ja perin
joutavan asian tähden.
POSTHUMUS. Anteeksi, herra, olin silloin nuori matkustaja, joka
ennemmin koetin olla omia kuulemiani noudattamatta, kuin annoin
muiden kokemuksen kaikissa toimissa itseäni johdattaa; mutta
kypsyneenkin ymmärrykseni mukaan -- jos en sillä loukkaa, että sitä
kypsyneeksi sanon -- ei ollut riita-asiani niin aivan joutava.
RANSKALAINEN. Oli kyllä, miekan ratkaistavaksi, vallankin kahden
sellaisen miehen välillä, joista, kaiken todennäköisyyden mukaan,
toinen olisi tappanut toisen, tai molemmat kaatuneet.
JACHIMO. Saisiko, olematta epäkohtelias, kysyä, mikä se riita oli?
RANSKALAINEN. Kaiketikin, minun luullakseni. Olihan asia
julkinen ja sietää siis kieltämättä mainitsemista. Se oli hyvin sen asian
kaltainen, josta eilen illalla riitelimme, jolloin jokainen meistä laveasti
ylisteli oman maansa naisia. Tämä herra vakuutti -- ja oli valmis
verellään sen vahvistamaan -- että hänen oli kauniimpi, siveellisempi,
viisaampi, puhtaampi, uskollisempi ja viettelykseen taipumattomampi,
kuin yksikään meidän valionaisistamme siellä Ranskassa.
JACHIMO. Se nainen ei elä enää, tai ovat tämän herran hyvät luulot
sittemmin muuttuneet.
POSTHUMUS. Hänellä on vielä avunsa ja minulla mielipiteeni.
JACHIMO. Älkää vain asettako häntä yhtä paljon ylemmäksi meidän
italiattariamme.
POSTHUMUS. Jos niin minua ärsytetään kuin silloin Ranskassa, niin
en tingi hänestä vähääkään, vaikka sillä tunnustaisinkin, että vain olen
hänen ihailijansa enkä rakastajansa.
JACHIMO. Yhtä kaunis ja yhtä hyvä -- jonkinlainen mukiin käypä

vertaus! -- olisi jo ollut liian kaunista ja liian hyvää Britannian naiselle.
Jos hän on niin paljon edellä muista, joita olen havainnut, kuin tuo
teidän hohtokivenne loistossa voittaa monta muuta, mitä olen nähnyt,
niin täytynee tosin uskoa, että hän on monia muita parempi; mutta
kaikista kalliinta hohtokiveä en ole vielä nähnyt, ettekä tekään
täydellisintä naista.
POSTHUMUS. Häntä ylistin sen mukaan, miten paljon arvoa häneen
panen; samoin menettelen kiveeni nähden.
JACHIMO. Kuinka kalliina sitä pidätte?
POSTHUMUS. Kalliimpana kaikkia maailman hyvyyksiä.
JACHIMO. Joko on