Coriolanus | Page 8

sanotte konnaksi.
Kylläpä olette kaunis pari!
BRUTUS. No niin, tiettyähän on, että olette sopivampi pöytäilviöksi
kuin kelvollinen jäseneksi Capitolin neuvostoon.
MENENIUS. Itse papinkin on pakko ruveta koiransilmäksi, jos kohtaa
noin naurettavia olennoita. Järkevinkään puheenne ei maksa partanne
liikkumista; ja partanne saa liian kunniallisen haudan, jos joutuu
paikkaräätälin päänaluksen täytteeksi, tai välivilloiksi aasin
kuormasatulaan. Ja kuitenkin sanotte Marciota ylpeäksi, häntä, joka
halvimman arvion mukaan on yhtä ansiollinen kuin kaikki teidän
esi-isänne Deucalionista alkaen, vaikka, ken tiesi, jotkut ja parhaat
niistä ovat olleet perimöisiä teloittajia. Hyvää yötä, te, kunnian-arvoiset
herrat! Pitempi keskusteleminen teidän kanssanne saastuttaisi aivoni,

sillä olettehan tuon plebeji-karjan paimenia. Rohkenen sulkeutua
suosioonne.
(Brutus ja Sicinius siirtyvät näyttämön perälle. Volumnia, Virgilia,
Valeria y.m. tulee.)
Kuinka voitte, hyvät rouvat, kauniit ja jalot (jalompi ei olisi kuu, jos se
maassa vaeltaisi), ja mihin noin tarkasti katseenne kiinnitätte?
VOLUMNIA. Kunnon Menenius, Marcius, minun poikani, lähenee.
Junon tähden, älkää meitä viivyttäkö!
MENENIUS. Haa! Tuleeko Marcius kotiin?
VOLUMNIA. Tulee, kunnon Menenius, ja suurimmat
kunnianosotukset ovat hänen osakseen tulleet.
MENENIUS. He, Jupiter, ota lakkini ja kiitokseni! -- Heleijaa, Marcius
tulee kotiin!
MOLEMMAT ROUVAT. Niin, hän tulee.
VOLUMNIA. Nähkääs, tuossa on kirje häneltä, senaatti on saanut
toisen, hänen vaimonsa kolmannen, ja luulenpa että on teillekin kirje
kotonanne.
MENENIUS. Koko minun taloni tänä iltana pemutkoon! -- Minulleko
kirje?
VIRGILIA. Niin, varmaankin on siellä kirje teille; olen nähnyt sen.
MENENIUS. Minulle kirje! Sehän tuopi minulle terveyttä seitsemäksi
vuodeksi; ja koko sen ajan irvistelen minä lääkäreitä. Galenon
kaikkivaltaisin tohtorinlippu on pelkkää puoskaroimista, eikä tämän
elinrohdon rinnalla parempi hevoslääkitystä. Eikö hänessä ole haavoja?
Hänellä on tapana palata kotiin haavoitettuna.
VIRGILIA. Oi, ei, ei, ei!

VOLUMNIA. On, hän on haavoitettuna, ja siitä kiitän jumalia.
MENENIUS. Niin minäkin, jos niitä vaan ei ole liiaksi. -- Tuoko hän
voiton lakkarissaan? -- Haavat häntä kaunistavat.
VOLUMNIA. Otsallaan, Menenius; hän palajaa kotiin kolmannen
kerran tammiseppele päässä.
MENENIUS. Onko hän Tulloa hyvänpäiväisesti löylyttänyt?
VOLUMNIA. Titus Lartius kirjoittaa heidän otelleen keskenänsä,
mutta Aufidion päässeen pakoon.
MENENIUS. Parasta olikin sen saatan vakuuttaa. Jos hän olisi puoltaan
pitänyt, en maarin minä olisi tahtonut semmoista tulloamista kärsiä,
vaikka olisin saanut kaikki Coriolin kirstut kultineen päivineen. Onko
siitä senaatille ilmoitettu?
VOLUMNIA. Hyvät rouvat, lähtekäämme! -- On, on, on. -- Senaatille
on tullut kirje päälliköltä, jossa koko tämän sotaretken kunnia luetaan
poikani ansioksi. Hän on tässä sodassa voittanut kaksin kerroin entiset
urostyönsä.
VALERIA. Todellakin kummia hänestä jutellaan.
MENENIUS. Kummia? Niin totta, ja täydellä syyllä, sen takaan.
VIRGILIA. Suokoot jumalat, että se olisi totta.
VOLUMNIA. Totta! Päh!
MENENIUS. Totta! Vannon että se on totta. Missä on haavat hänessä?
-- (Trihuuneille, jotka tulevat esiin.) Jumalat teitä varjelkoot, te
kaikkiviisaat herrat! Marcius tulee kotiin, ja nyt hänellä on vielä
suurempi syy ylpeillä. -- Missä on haavat hänessä!
VOLUMNIA. Harteissa ja vasemmassa käsivarressa. Oikein komeat
naarmat kansan katseltaviksi, kun hän astuu julkisesti esiin
viranhakijana. Kun hän Tarquinion karkoitti, sai hän seitsemän haavaa

ruumiiseensa.
MENENIUS. Yhden niskaan, ja kaksi reiteen, -- yhdeksän niitä oli,
minun tietääkseni.
VOLUMNIA. Ennen viimeistä sotaretkeä oli hänessä viisikolmatta
haavan arpea.
MENENIUS. Nyt niitä on seitsemänkolmatta, ja jokainen arpi oli
vihollisen hautana. (Torventoitauksia ja ilohuutoja.) Kuulkaas, torvet
soivat!
VOLUMNIA. Ne ovat Marcion sanansaattajia. Hänen edellänsä käy
riemu, ja jälkeensä hän jättää kyyneleitä. Kädessä tarmokkaassa musta
surina. Hän iskee, ja se isku miesten turma.
(Torvet soivat, Cominius ja Titus Lartius tulevat, ja heidän keskellänsä
Coriolanus, tammiseppele päässä. Päälliköitä, sotamiehiä ja airut.)
AIRUT. Se kuule, Rooma, että Marcius yksin Coriolissa taistel', uuden
nimen Näin kunnialla liittäin entisiinsä. Se mainenimi on Coriolanus. --
Oi, tervetullut, kuulu Coriolanus!
(Torventoitauksia.)
KAIKKI. Niin, tervetullut, kuulu Coriolanus!
CORIOLANUS. Heretkää! Tämä sydäntäni loukkaa. Vait, vaiti!
COMINIUS. Tuossa äitis!
CORIOLANUS. Oi, sa mulle Menestyst' olet jumalilta kaikilt' Anonut,
tiedän sen.
(Polvistuu.)
VOLUMNIA. Ei, nouse, urho, Mun oma Marcioni, jalo Cajus, Jok'
urhotöistäs juur' sait mainenimen, Mik' oli se? Coriolanus? -- Niinkö?
-- Mut, vaimos --

CORIOLANUS. Sulo valtiaani, terve! Ehk' oisit nauranut, jos ruumiin'
oisin Ma palannut, kosk' itket nyt, kun voitin? Oi, kultani, Coriolissa
leskill' On silmät tuommoiset, ja poikiansa Surevill' äideillä.
MENENIUS. Oi, jumalat Sun kruunatkohot!
CORIOLANUS. Vieläkö sä elät? -- (Valerialle.) Anteeksi, rouvaseni!
VOLUMNIA. Enhän tiedä Mihinkä käännyn. -- Tervetullut kotiin! Ja
tekin, päämies! -- Tervetulleet kaikki!
MENENIUS. Niin, satatuhat kertaa tervetulleet! Ma voisin itkeä ja
voisin nauraa. Kevyt on mieleni ja raskas. Terve! Kirotut sisimmät sen
sydänjuuret, Jok' iloll' ei sua katso! -- Teihin kolmeen Rakastuu Rooma
aivan. Mutta tietkääs, Omenapuit' on kirpeitäkin täällä, Joit' ei voi
maukkaiksi jalostuttaa. Soturit, tervetulleet toki olkaa! On nokkonen
vaan nokkonen, ja hupsut On hupsun vehkeet.
COMINIUS. Aina yhdenlainen!
CORIOLANUS. Sama Menenius!
AIRUT. Tie auki, syrjään!
CORIOLANUS (vaimolleen ja äidilleen). Kätesi, -- teidän myös! Mut
ennenkuin Saa varjostaa mun päätän' oma suoja, Patriisein luona täytyy
minun käydä, Joilt' olen, paitsi terveisiä, saanut Myös kunniaa.
VOLUMNIA. Siis täytettynä näen nyt Mit' olen toivonut ja mitä
mielen' On suurta kuvaillut; vain yksi puuttuu, Ja sit' ei varmaan
Rooma sulta kiellä.
CORIOLANUS. Oi, äiti, heidän orjanaan käyn ennen Omia teitäni,
kuin