Coriolanus | Page 4

karhua. Hän jalkaa polkee Ja huutaa: »Tulkaa tänne, arkalaiset,
Te pelvon sikiöt, te, vaikka Roomass' Olette syntyneet!» Hän
rautakintaall' Otsastaan veren pyyhkivi ja kulkee Kuin leikkuumies,
jonk' ompi määrä kaataa Kaikk' elo, taikka palkattomaks jäädä.
VIRGILIA. Otsastaan verenkö! Oi, Zeus, ei verta!
VOLUMNIA. Suas, houkka! Kultaisetkaan voitonmerkit Niin miest' ei
kaunista. Hecuban rinta, Jot' imi Hector, ihanamp' ei ollut Hectorin
otsaa, kun se kreikkalaisten Miekoille halveksien vertaan sylki. --
Valeria sa tervetulleeks sano!
(Kamarirouva menee.)
VIRGILIA. Aufidion julmuudesta taivaan vallat Varjelkoon miestän'!
VOLUMNIA. Polvens alle painaa Hän Tullon pään ja niskaan häntä
polkee.
(Kamarirouva palajaa Valerian ja palvelijan kanssa.)
VALERIA. Hyvää päivää, hyvät rouvat!
VOLUMNIA. Terve tultuanne!
VIRGILIA. Hupaista teitä nähdä, hyvä rouva!

VALERIA. Kuinka voitte te molemmat? Tehän nyt vasta kodikkaita
olette! Mitä te neuloskelette? Kaunis kuosi, todellakin! -- Kuinka pikku
poikanne voipi?
VIRGILIA. Kiitoksia kysymästänne; hyvin rouvaseni.
VALERIA. Hän mieluisemmin katselee miekkoja ja kuuntelee rumpua,
kuin tarkkaa opettajaansa.
VOLUMNIA. Isänsä poika, totta tosiaan! Oikein herttainen lapsi, sen
takaan. Niin, kuulkaapas, katselin häntä viime keskiviikkona puolen
tuntia yhtä mittaa; hänellä on niin miehekäs ryhti. Näin hänen
tavoittavan kultaperhosta, ja kun hän sen oli kiinni saanut, päästi hän
sen taasen irti; ja taas takaa ajamaan, ja sitten nenällensä maahan, ja
jälleen pystyyn, ja saikin sen taasen kiinni. Lankeeminenko hänet
raivoon sai vai mikä, sitä en tiedä, mutta hampaitaan hän kiristeli ja
rouhi perhosen, oi, ette usko, kuinka hän sen palasiksi rouhi.
VOLUMNIA. Isän tapoja.
VALERIA. Toden totta, oikein jalo lapsi.
VIRGILIA. Vallaton koko poika.
VALERIA. Kas niin, pois nyt ompelunne! Voittehan joutilaiksi ruveta
täksi iltapuoleksi.
VIRGILIA. En, rouvaseni, en lähde ulos ovesta.
VALERIA. Ettekö ulos ovesta?
VOLUMNIA. Hänen täytyy kuin täytyykin.
VIRGILIA. En, oikein totta, suokaa anteeksi. En astu kynnyksestä yli,
ennenkuin mieheni sodasta palajaa.
VALERIA. Hyi! Järjetöntähän noin on huoneeseensa salpautua. Tulkaa
nyt hyvän tuttavan luoksi varpajaisille.

VIRGILIA. Toivon, että hän pian parantuisi, ja tahdon rukoilla hänen
puolestaan, mutta tulla sinne en saata.
VOLUMNIA. Ja miksikä et, saako kysyä?
VIRGILIA. En mukavuudesta, enkä ystävyydenkään puutteesta.
VALERIA. Tahdotte matkia Penelopea; mutta sanotaan, että kaikki se
lanka, minkä hän Ulysseen poissa ollessa kehräsi, vaan täytti Ithakan
koilla. Tulkaa pois! Jos olisi palttinanne yhtä tunnokas kuin sormenne,
niin jättäisitte pelkästä säälistä tuon ompelunne. Tulkaa nyt vaan
kanssamme!
VIRGILIA. En, hyvä rouva, suokaa anteeksi. Toden totta, en tahdo
lähteä ulos.
VALERIA. Kas niin, lähtekää nyt vaan, niin kerron teille suloisia
uutisia miehestänne.
VIRGILIA. Ei, niitä ei ole vielä saattanut saapua.
VALERIA. On todellakin; en tässä nyt turhia puhu: viime yönä tuli
häneltä tietoja.
VIRGILIA. Tottako, rouva?
VALERIA. Toden totta; kuulin sen eräältä senaattorilta. Tämmöinen on
asian laita: volskilaiset olivat lähettäneet sotajoukon liikkeelle, jota
vastaan ylipäällikkö Cominius vei osan roomalaista sotavoimaa.
Puolisonne ja Titus Lartius piirittivät heidän kaupunkiansa Coriolia. He
eivät epäile voittavansa ja tekevänsä pikaista loppua sodasta. Kunniani
kautta, tämä on totta. Ja nyt, lähtekää kanssamme!
VIRGILIA. Anteeksi, hyvä rouva; vast'edes noudatan kaikessa teidän
mieltänne.
VOLUMNIA. Antakaamme hänen jäädä; tuommoisena hän vaan pilaisi
ilomme.

VALERIA. Niin kyllä, samaa minäkin. -- Hyvästi siis! -- Tulkaa, rouva
hyvä! -- Virgilia, kuules, viskaa nyt nurkkaan tuo juhlallisuutesi ja
lähde kanssamme.
VIRGILIA. En, en todellakaan saata. Toivotan teille paljon hauskuutta.
VALERIA. No, hyvästi sitte!
(Menevät,)
Neljäs kohtaus.
Coriolin edustalla.
(Liehuvin lipuin ja helisevin soitoin astuvat sisään Marcius, Titus
Lartius, sotaherroja ja sotamiehiä. Sanansaattaja rientää heitä vastaan.)
MARCIUS. Tuoss' uutta kuullaan; -- vetoa, ett' ovat He otelleet!
LARTIUS. Eip' ole; orhist' orhi!
MARCIUS. No, menköön!
LARTIUS. Hyvä!
MARCIUS. Sano, onko päämies Jo vihollisen kohdannut?
SANANSAATTAJA. He toistaan Katselleet ovat, mut ei haastelleet.
LARTIUS. Heposi mun on.
MARCIUS. Takaisin sen ostan.
LARTIUS. En myy sit' enkä lahjoita, mut lainaan Sen
viideksikymmeneksi vuodeks sulle. -- No, kaupunkia antaumaan vaadi!
MARCIUS. Miss' ovat joukot?
SANANSAATTAJA. Tunnin matkan päässä.

MARCIUS. Toistemme sotahuudon kuulemme siis. -- Nyt, Mars, sua
pyydän, pane vauhtiin, työmme. Niin että, miekat suitsevina, täältä
Kedolle avuks ystäväimme päästään! Hoi, torvet soimaan!
(Soitetaan sovinnon hierojaisille. Muutamia senaattoreja ilmestyy
muurille.)
Onko Aufidius Muurien sisällä?
1 SENAATTORI. Ei, eikä yhtä. Ken teitä säikkyis vähemmän kuin hän,
Ja se on vähän kyllä. Kuulkaas rummut Kokoovat nuorisomme; ennen
muurit Me murramme kuin tänne salpaan jäämme. Ei lukoss' ole
porttimme, ne korsill' On salvatut vaan, itsestään ne aukee. (Sotahuutoa
kuuluu kaukaa.) Haa, kuulkaatten! Aufidius on se. Kuulkaas, Kuin
rehkii hän ja armeijaanne pirstaa!
MARCIUS. Oo, niiks' on tullut!
LARTIUS. Melu tuo se olkoon Nyt oppaamme. -- Hoi, tikapuita tänne!
(Volskilaiset tulevat ja marssivat näyttämön poikki.)
MARCIUS. Meit' eivät pelkää, ulos ryntäävät he. Sydänten eteen kilvet
nyt, ja, sydän Lujempana kuin kilpi, taistelkaa! -- Käy päälle. Titus!
Enemmän, kuin luulin, Meit' ilkkuvat he; vihast' oikein hiestyn.
Eteenpäin, veikot! Volskilaiseks sanon Sen, joka väistää; miekkaa saa
se maistaa.
(Sotamelua. Roomalaiset ja Volskilaiset poistuvat taistellen.
Roomalaiset peräytyvät varustustensa taakse. Marcius palajaa.)
MARCIUS. Etelän rutto teidät nielköön, roistot, Te, Rooman saasta!
Rohtumat ja paiseet Niin syökööt teit', ett', ennen jo kuin nähdään, Teit'
inhotaan, ja, vastatuulta käyden, Levitköön virstain päästä teihin rutto!
Te,