Canzio; Selman juonet | Page 8

filosofiasi esiin.
CANZIO. Lukeissani ei seurakkaan aatos silmää.
CLAUDIO. Mutta onhan sinulla kaksi parasta lohduttajaa täällä,
Rachelissas ja ylevässä Mariamnessas. Lähesty heitä ja anna sun
levottoman sielus vaipua heidän lempensä viileään,
viattomuudenviileään kukkaskohtuun.
CANZIO. Kas siinä vasta neuvo! Lähestyä heitä, se on mulle sama
kuin kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta
huulilta. Oi kuinka tuskallista!
CLAUDIO. Mitä aattelen tästä?
CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita.
CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin
turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.
CANZIO. Sen tekisin, jos olisi kaikki niinkuin ennen, jos olisin
kyynelsilmänen lapsi.
CLAUDIO. Olethan nyt yhtä hyvin kuin ennenkin meidän
ijankaikkisen isämme lapsi? Miksi et siis taitais paeta hänen luoksensa
nyt niinkuin lapsena ennen?
CANZIO. Siitä yksinkertaisesta syystä ettei häntä ole.--Älä katso
puoleeni noin terävästi; sillä luulenpa, että sydämmesi syvyydessä
aattelet sinäkin samoin.
CLAUDIO. Nyt erehdyt.
CANZIO. Niin aattelen kuitenkin minä.
CLAUDIO. Sinun mailmankatselmas on tehnyt jyrkän käännöksen.
CANZIO. Miehenjärjen voimallinen valkeus on poistanut näköni
edestä kaikki haaveksemme tyhjät kangastukset. Mutta onhan tässä toki
jotain muuta kuin paljas tämä näkyvä. En taida kieltää, että löytyy
luonnossa ijankaikkinen ja aatteleva henki, jonka tuote on
mailmankaikkisuuden nerollinen teos. Kaikki on hän tehnyt ihmeellisen
kunnokkaasti. Onhan, esimerkiksi, tämä meidän maamme ja
rakennukset ilmassa sen ympärillä verraton konstilaitos. Niin, hän on
viisas, hän on voimallinen, mutta eipä katsahda hän kehenkään
erittäisin isällisellä silmällä, vaan kaikki olemme hänen ainiaaksi
määrättyjen lakiensa vallassa.--Näin uskon, mutta yhtä en taida uskoa,
mun ystäväni: meidän sielumme kuolemattomuutta. Tosin olis tämä

ankara aije, ihmeteltävän korkea ja kaunis. Elämämme täällä, joka
kuitenkaan ei ole leikki-asia, sais arvokkaamman, juhlaisemman
muodon, ja kauvas siirtyisi meistä näiden katovien päiviemme synkeä
ikävyys, joka usein meitä tahtoo paineskella alas. Olishan ihanata aina
vartoa jotain tuollempana, ihanata unohtain, taistellen ja toivoen astua
mailmasta mailmaan, kirkkaammasta kirkkaampaan ijankaikkisuuden
perustalla. Tämä aije olis korkea, jos niin olis, mutta vähän syvempi
katsanto elämään ja luontoon kieltää sen.
CLAUDIO. Sinä myönnät, että kaikki, mitä tämä henki on tehnyt tässä
näkyvässä, sen on hän tehnyt ihmeellisen viisaasti ja kunnokkaasti;
miksi ei hän siis olis voinut rakennella yhtä viisaasti myös
henkimailmassansa, joka on hänen oikea kotonsa? Ystäväni, kuinka on
nyt logikis laita? Huomaa: Sinä myönnät hänen viisautensa ja voimansa
niin äärettömiksi, että ymmärrykses pyörtyy niitä tutkiessas ja
kuitenkin sanot sinä hänelle: »minä tiedän yhden aijeen, joka,
käytettynä sinun valtakunnassasi, olisi ihmeellisen ankara ja kaunis,
mutta sinä et olekkaan oivaltanut sitä». Niin sanot, pitäen itseäsi
viisaampana häntä. Mutta miksi, koska seisoi kaikki hänen vallassansa,
ei olisi hän toimittanut ainakin yhtä jalosti kuin se, jota aavistamme me?
Miksi ei tuhat kertaa jalommin vielä? Ole toki varmaa siitä, että niin on
tehty. Ja tiedä, että aavistusta, aijeesta niin suuresta ja ihmeteltävästä, ei
löytyisi meillä koskaan ilman vastaisuutta toisialla. Se kipenä
lahjoitettiin poveemme jo aikojen aamuna, se on luonnistanut
maailman juoksun, ja koska se viimein on syttynyt kirkkaaseen,
valkasevaan tuleen, sillon katokoon kernaasti tämä mailma. Mutta
mihen olen joutunut, minä narri, apinoitessani Danaidein
askaretta?--Kas tässä lähestyy mies, joka taitaa puollustaa sinun uskoas.
CANZIO. Sen puollustajan hylkään. Niin uskoo hän, koska miellyttää
häntä uskoa niin. (Varro tulee oikealta)
VARRO. Jumalan rauha teille, hyvät ystävät! (Ottaa Claudioa kädestä)
Ystäviähän ollaan, Claudio, vaihka vähän kinaillaankin tuolloin tällöin?
Eikös niin?
CLAUDIO. Niin on.
VARRO. Vallan niin! (Tarttuu Canzion olkapäähän) Poika! Kuinka on
laitas nyt? Oletko jo saanut hieman lystiä?
CANZIO. Minä en tahdo lystäillä.
VARRO. Tahdo! Mitä tahdot sinä sitten? Ripustella huulta?

CANZIO. Se ei ole tapani.
VARRO. Kyllä minä sinulle tavat näytän, minä.
CANZIO. Miksi ravistelette olkaani?
VARRO. Ravista minua sieltä ja ravista minua täältä, sinä kiusallinen
nallikka! (Kääntyy Claudioon päin) Mitäpä aattelisit sinä tuosta meidän
herrastamme, tuosta heleijan sankarista, joka seisoo ja tuijottelee
tuossa?
CLAUDIO. Kaiketi askarruttaa hänen aivoansa kovin tärkeä asia.
VARRO. Hoo, ei vaaraa siitä, luulen minä. Kapriisiä, paljaita kapriisiä,
mun ystäväni!
CLAUDIO. Sitä en usko.
VARRO. Olisivatko sitten neitoset, nuo tulisilmäset hälläkät
Neapelissa ympänneet pieniä perkeleitä hänen vereensä?
CLAUDIO. Sitä en tiedä.
VARRO. (Hiljemmällä äänellä) Millä keinolla vetäisimme hänestä
tämän salaisuuden ulos?
CLAUDIO. Taidatteko avata hänen kielensä siteen?
VARRO. Antakaat minun tuumiskella. (Eriks.) Malta: luulenpa
keksiväni keinon, oivallisen avaimen, jolla käymme hänen
sydämmensä kammioon sisään. Löytyyhän kellarissamme lekkeri
kallista, kymmentenvuotista viiniä. Nyt astukoon se esiin, antamaan
nostetta ja mehua sieluillemme; ja sydämmet aukenee. (Ääneensä)
Kuulkaat minua, pojat! Onhan, peijakas vie! Canziomme tullut kotia
vastaleivottuna fänrikkinä, ja nyt on vieraanamme hänen paras
ystävänsä myös, siis on meillä moninkerroin syytä yhteiseen,
veljelliseen iloon ja riemuun. Mutta miksi seisomme tässä murhemielin
ja kuivin suin? Minä mahdan olla Turkkilainen ellen kisko nyt ylös
huoneemme vanhinta viiniä ja täytä kuohuvalla nesteellä kolme
huikeata klasia, kolme kertaa kolme, niin on meillä naisten
noitanummero. Sinä, Claudio, olet tosin usein kiusallisen kohtuullinen
mies; mutta ethän katso toki ylen yhtä klasia ilosten ystävien piirissä?
CLAUDIO. Sitä en tee.
VARRO. Nyt kammariini linnamme toiseen päähän ja siellä ylistämme
killisilmästä Bacchusta. Tule, Canzio.
CANZIO. Minä en huoli teidän viinistänne.
VARRO. Mitä?