Canzio; Selman juonet | Page 7

CLAUDIO. Se tapahtui elämän ja kuoleman rajalla.
MARCIA. (Eriks.) Hän on tuntenut minun. (Ääneensä) Olkoon niin.
CLAUDIO. Te elätte siis?
MARCIA. Sen näette.
CLAUDIO. Ja kutsutte itseänne nimellä...?
MARCIA. Marcia; jaa, se on mun oikea nimeni.
CLAUDIO. Kuinka olette joutunut tähän?
MARCIA. Nääntyvänä pakolaisena metsistä.
CLAUDIO. Mutta tietkäät, että tämä on sen miehen huone, jonka isän
te olette murhannut.
MARCIA. Sen tiedän. Mutta miellyttääpä minuakin jotain kysyä teiltä.
Onko teillä yhtään syytä kiitokseen minua kohtaan?
CLAUDIO. Henkeni edestä kiitän teitä.
MARCIA. Siis toki jotain, luulen minä?
CLAUDIO. Yksi on, jonka katson kalliimmaksi koko mailman kultaa,
se on puhdas omatunto, ja tämä antaa uskallusta miehen poveen; ja
enpä luulekkaan itseäni yhdeksi niistä, jotka pitävät kuoleman
hirmuisimpana kaikesta mi taitaa meitä kohdata täällä. Kuitenkin
täytyy minun myöntää että äänenne kerran, koska katkasi se rintani
edestä surman keihään, kaikui sanomattoman ihanasti mun korvissain.
Olipa suloista päästä kuoleman kidasta elämän valkeuteen takasin.
MARCIA. Sitten kysyn teiltä vielä: tahdotteko sen kurjan lesken
onnettomuutta, joka näin teidän pelasti kuolemasta?
CLAUDIO. Sitä en tahdo.
MARCIA. Minä kiitän.--Mutta jotain vielä: Oletteko te mies ja oikea
ritari?
CLAUDIO. Minä toivon niin.
MARCIA. Vannokaat minulle pyhästi...
CLAUDIO. Malttakaat: ennen vannomista tahdon kysyä teiltä yhtä ja

toista.
MARCIA. Minä kerron teille kaikki. Tiedätteko mistä ja ken tämä
Vincentio oikeammiten oli?
CLAUDIO. En, ja kaiketi ei tiedä sitä kenkään muu kuin te.
MARCIA. Hän oli Albericus Parmasta ja minä hänen lemmittynsä
Marcia.
CLAUDIO. Mitä? Eivätkö paenneet he aina Berberiaan ylitse meren?
MARCIA. Sen he tekivät, mutta palasit pian Italiaan takasin taas.
CLAUDIO. Kummallista, jos vaan totta.
MARCIA. Näin lähellä Parmaa olisi valheellani kovin lyhykäiset jäljet.
Kuulkaat minua. Vapauden voitosta uneksui lakkaamatta Albericuksen
tulinen mieli; minä rakastin häntä, ja yhteen sulivat meidän sielumme.
Kohotettiinpa viimein vapauden lippu, ja minä seurasin lemmittyäni
kapinan veriseen leikkiin, mutta helvetti toi vihamiehillemme voiton, ja
nytpä riemuitsivat ruhtinat ja heidän aatelinsa. Me syöstiin vankeuteen,
jossa kärsiimme hirmuisesti, mutta sieltäpä karkasimme toki,
karkasimme kuolemaantuomittuina ja pakenimme Berberian kuumaan
maahan. Mutta siellä oli ilma hietatuiskuva, pahteinen ja polttava, ja
myrkyllisnä puhalteli samumtuuli, ja me ikävöitsimme synnyinmaahan.
Aina kuvasteli muistossamme patria cara, pyhä Italia, sen puhdas,
hopeakimmeltävä ilma, sen laakeri- ja öljymetsät, sen
Apeninein-vuoret, sen äärettömän korkea taivas ja heleästi säteilevä
aurinko. Voimallisesti veti meitä puoleensa tämä kuva, sen ihastus
voitti meidän sydämmemme lopulta, ja me kirmasimme ylitse maiden
ja merien Calabrian vuorille, jossa hädän laki meille määräs ryövärin
synkeän, veritahratun leivän. Mutta jos kärsitte kuulla lausetta
ylevämielinen ryöväri, niin rohkenen sanoa, että senkaltaisia olimme.
Eivätpä moiti meitä köyhät ja turvattomat, vaan päinvastoin kiittävät
meitä; sillä annoimmehan usein heille saalistamme, jonka otimme
rikkailta ja yleviltä. Niin kului muutama levoton, murheellinen vuosi,
kunnes kohtas meitä taivaan kosto, surmasi Albericuksen ja hänen
joukkonsa, mutta minut pelasti kohtalo sekä sotamiesten painetiistä että
armottoman lain kylmistä kahleista. Ja sillon läksin vaeltamaan entistä
kotoani kohden.
CLAUDIO. Teidän onneksenne uskotaan te kuolleeksi, upponeeksi
mereen.
MARCIA. Teinpä ennen lähtöäni pienen, petollisen ilveen meren

rannalla, siitä riensin retkelleni. Ylitse vuorten ja laaksoin, halki
pimeitten metsin mä samosin kuin hurja vuorivuohi, nälässä, janossa ja
lakkaamatta pelkäin vankeuden tunkkasia seiniä. Tähänasti olen
pelastunut toki, ja tässä olen ja kerron teille elämäni tarinaa, niin täynnä
murhetta ja vimman kamppausta.
CLAUDIO. Jotka eivät kuitenkaan suorita teidän hirveätä velkaanne,
vaan peloittavan rikoksellisena seisotte Jumalan ja ihmisten edessä.
MARCIA. Mitä tahdotte siis minusta? Saattaa minua kahleisiin?
CLAUDIO. Minä en tahdo pimittää teidän päiviänne jos vietätte ne
tästälähin säällisesti katuen entistä eloanne ja etsien taivaan armoo.
MARCIA. Rauhallisna tahdon asua ja rakennella.--Mutta teiltä vaadin
pyhän valan, että kätkette kaikki mitä nähnyt olette omilla silmillänne
ja mitä olette kuullut mun huuliltani nyt, kätkette äänettömyyden
peitteen alle. Se vannokaat ritarikunnianne nimessä.
CLAUDIO. Kunniani nimessä sen lupaan; ja mitä kerran lupaan, siitä
en poikkee vaihka katoisi tämä mailma. Mutta huomakaat toki: Te
olette tottunut katsomaan ihmishenkeä kovin turhaksi, ja taitaisitte nyt,
koska niin soveltuis, jollain keinolla temmasta mun povestani sen,
jonka kerran annoitte mun pitää, nyt koska kohtalonne on mun
vallassani. Tietkäät siis, että jos henkeni tai onneni pahaksi jotain
ilmauu teiltä, niin olenpa kohta vannotusta valastani vapaa.
MARCIA. Uumoileva mies, vaihka sanoo hänen ulkomuotonsa toista.
Mutta eihän ole ihme keskustelossa ryövärnaisen kanssa.--Mutta joku
lähestyy. Minä riennän kammiooni. (Menee vasemmalle)
CLAUDIO. (Yksin) Kaunis toki, aina kaunis, huolimatta kiukkuisesta
onnesta, tuhansista iskuista, joita hän sai ja itse antoi. Ihmeellinen
nainen! (Canzio tulee periltä)
CANZIO. (Eriks.) En tahdo olla siellä enkä täällä, ei miellytä mua
päivän valo eikä huoneen siimes, mä mustimpana pahantekijänä
käyskelen Afroditen yrttitarhassa ja hengitän lemmenkukkasten
tuoksuu. Mutta kohta teen epäsääntöisyydestä lopun, kohta. Toki: kurja
Rachel ja Mariamne! Mutta kaunis Marcia, terve! (Huomaa Claudion)
Claudioko siinä? Hyvin, ettäs tulit, mun veljeni. Mutta kuinkahan on
laitamme nyt?
CLAUDIO. Minä olen niinkuin ennenkin, mutta sinua, näen minä,
vaivaa sama mielen levottomuus vielä. Sun silmissäsi mikä tumma,
humajaava loimo! Tämä leikkaa sydäntäni, kurja Canzio.

CANZIO. Ystäväni, totta sanoen, olenpa ollut noin yhden päivän ja
yöseen kovasti levoton, enkä löydä sydämmeni rauhaa.
CLAUDIO. Ota sun