Canzio; Selman juonet | Page 9

Täytyykö minun uskoa, ettes tunne vielä ensinkään
konstia?

CANZIO. Niin paljon, että tiedän hyljätä sen.
VARRO. Sinä tomppeli, sinä maitopartanen ja vauhko piltti, joka ei
uskalla käydä yhteen kaulusnappaukseen viinijumalan kilpakedolla.
Tiedä että pieni noste, viaton huimaus aivossamme on mielellemme
terveellinen tuulenpuuska, liionkin koska elämämme taivas näkyy
meille harmaaksi. Ja mitä sanovat runoniekat?
CANZIO. Helvettiin kaikki juomalaulut ja runoniekat, jotka käyttelevät
lauluksi niin viheliäistä ainetta kuin tämä: veressämme myrkyn
vaikuttama, sairaloinen epäjärjestys ja häiriö, joka kalvaa elämämme
lankaa ja himmentää järkemme valon, tämä narrikuume, jossa
puhumme ja teemme hulluuksia, joita seuraa aina myöhä katumus. Ja
kaikkea tätä koristaa laulun lahjalla! Kuinka luonnotonta!
VARRO. Kuulkast vaan, mikä siveyden saarnamies ja filosooffi
etelästä! Mutta tiedä, meidän jörömielinen Heraklit, että viinillä ja
ilosella hummauksella on historjallinen oikeus aina
vedenpaisumuksesta tähänpäivään asti.
CANZIO. Niinkuin ilotytöillä ja portoillakin.
VARRO. Taciturnitas. Enkö ole sun kuolleen isäs rakas veli?
CANZIO. Omaisuus, joka ei juuri puhu rakkaudesta ja sovinnosta
isääni kohtaan. Se on asia, jonka historjallinen oikeus on kotosin aina
munsieur Kainin päivistä.
VARRO. (Lyö jalkaansa) Kitas kiinni!
CLAUDIO. Te näette, herra Varro, että hänen verensä on kovin
kiihoitettu.
VARRO. Mikä peeveli vaivaa sinua?
CANZIO. Yksi asia, joka on sitä luontoa, etten tarvitse kertoa sitä
teille.
VARRO. Mene sitten helvettiin asioinesi; ennen katselen sinua siellä
kuin seurassamme maljan ääressä, sinä piikkisika. Nyt vasta juomme,
Claudio, juomme vihoissamme. Astukaat sisään. (Avaa hänelle oven
oikealle)
CLAUDIO. Toivokaamme toki, että yhtyy hän pian hauskaan
juominkiimme, koska mielensä on hieman lauhtunut. (Menee oikealle)
VARRO. Jääköön hän saakelin huomaan koko poika. (Katsoen
taaksensa ovelta) Canzio, Canzio! sinä olet ilkeästi pettänyt meidän
toivomme, koska et ensinkään käytä itseäsi niinkuin pitäis? Me
varroimme iloa, mutta toitpa huoneeseemme ristin ja murheen. Ja mikä

on syy? Mikä on syy? Mitähän soppaa olet keittänyt itsellesi ulkona
mailmalla? Krouvivelkojako? Eihän juuri näytä siltä. Mutta että olisit
pahoin takertunut Neapelin hamevaltakuntaan, sen pidän hyvin
uskottavana asiana. No no, sinä olet nuori ja veres kuohuu, ja annanpa
sinulle kernaasti anteeksi synnit niillä retkillä. Mutta meidän tulee aina
kavahtaa itsiämme huonoista maineista mailman korvissa, liionkin
kihlatun miehen, niinkuin sinä, miehen korkeasta ja ikivanhasta suvusta,
niinkuin sinä.--Niin, seiso siinä nyt hetki ja tuijottele ja tule sitten
ilosena seuraamme. (Menee)
CANZIO. (Yksin) Minä en kärsi häntä, hän kääntelee mun mieltäni ja
samoin kaiken tämän mailman ankaruus. Yksi toki mun edessäni
kirkkaana loistaa: kauniin Marcian kuva. Hän mun joko nostaa
taivasten iloon tahi syöksee alas erinnyein pimeään luolaan. Mutta jos
niin, jos rynkäisi mun päälleni tämä kauhistava sisärkunta myrskyllä ja
kiljunalla, niin onhan omassa kädessäni päästin tästä kurjuudesta, ja
kaikki on sitten äänettömyys, tietämättömyys ja tyhjyys, rauha
ijankaikkisesti.--Mutta mitä haasteli Claudio? Hänen puheensa, niin
tuntui minusta, iski joteskin tarkasti naulaa kantaan, josta en tahdo
voida riistoa itseäni oikein irki entiseen vapauteeni taas. Mutta eihän
todistanut mieheni mitään, ei äyrin edestä, vaan poutapääskösenä kiiteli
hän aatosten tyhjässä ilmassa; mutta täällä on perusteena todellisuuden
havainto ja koe, ja siinä seison lujana. Yksinkertainen ja selvä on
luonnon laki. Minä elän täällä ajan, kaadun ja syötän sijaantulijaani, ja
häntä ja hänen jälkeistänsä kohtaa jatkaten aina sama onnenosa. Niin
matelee mailma ilman loppua eteenpäin; ja siinä on koko herraus, siinä
on ijankaikkinen elämä.--Niin aattelen minä, mutta toisin kylmä
Mariamne; emmehän sovi siis yhteen, meistä ei tulisi onnellista paria.
Mutta onnen meille kaikille tuottaa tämä muutos nyt. Minä erkanen
sinusta ja otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles
sielusi heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja
noita saa katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis?--He
lähestyvät.--Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn
vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois. Nyt
tahon murtaa jään ja rynkätä ulos väljään mereen. (Rachel ja Mariamne
tulevat)
MARIAMNE. Sinä läksit meistä kuin karkulainen.
RACHEL. Miksi teit sinä niin, mun veljeni?

MARIAMNE. (Eriks.) Nyt ei ole koskaan oikein laita. (Istuu divaanille
ja rupee tarkasti tähtäilemään Canzioo)
RACHEL. (Lyö kätensä ympär Canzion kaulan ja painaa otsansa
vasten hänen rintaansa) Canzio, mun lapseni, minä kuolen tuskissani,
elles suo mulle sydämmes murheesta osaa. Sano mikä häiritsee sun
henkesi rauhan, kuiskaa se mun korvaani, sun pienen, vienon äitis
korvaan, että taitaa hän lohduttaa sinua. Ja ellei voi hän sitä, niin voi
hän ainakin itkeä sun rinnoillas; ja nämät kyyneleet eivät suinkaan
enennä sun kuormaas, ei, vaan huojentavat sen. Sano, kaunoinen
Canzio.
CANZIO. Jaa, minä olen nyt päättänyt aukasta teille poveni ja asettaa
etehenne salaisuuden, joka on saattanut minun teitä kohtaan niin
pimeäksi ja jyrkäksi. Pahoin olen tehnyt kohtaan olentoja niin lempeitä
ja hyviä kuin te.
RACHEL. Olethan kiltti nyt. Mutta anna meille kiireesti tieto; sillä
tässä asiassa olen kovin utelias.
CANZIO. Mutta lupaathan kuultella rauhallisna.
RACHEL. Vallan rauhallisna. (Istuu Mariamnen viereen ja kallistaa
päänsä hänen helmaansa ja Mariamne lyö käsivartensa ympär hänen
povensa) Tässä lepään, kuultellen siivosti sun kertomustas.
CANZIO. Mariamne, lupaathan sinäkin maltin tyynellä katsannolla
kuultella mitä sanon?
MARIAMNE. Sen lupaan.
CANZIO. Ja suot mun vakaasti tyhjentää poveni aina pohjaan asti?
MARIAMNE. Sen teen.
CANZIO. Ehkä