Canzio; Selman juonet | Page 6

saattanut aatoksesi oikealta tarhaltansa pois?
CANZIO. Turha asia, asia ei edes ansaitseva aatoksien vaivaa, Niin,
ainoastaan kevytmielinen, mitätön asia.
RACHEL. Mitätön asia? Sitten on Canzio yksi narri, jonka aivossa voi
mitättömyys matkaansaattaa kapinan ja häiriön. Mutta minä tunnen
hänen tarkan ja voimallisen järkensä.--Noo, Canzio?
MARIAMNE. Oi! nyt näen, ettes olekkaan onnellinen, mun ihana
ylkäni.
CANZIO. (Eriks.) Se lause sydäntäni leikkasi kuin tulinen miekka.
Ooh!
RACHEL. Canzio!
CANZIO. (Eriks.) Kuinka tekisin? Sinne vedättää minua voimallinen
himo, ja olenpa valmis lähtemään, mutta täällä huutaa minua pyhä,
korkea ääni: »seiso, jumalten ja omatuntos nimessä seiso!» No kuinka
teen? Parastahan olis, heittää asia tulon hetkestä tuonnemmas ja ottaa
entisen naamarini kasvoillein, mutta enhän taida itseäni teeskennellä,
Jumal' avita! sitä en taida, vaan näyttää aina kohta sydämmeni oikean
tilan.
RACHEL. Vaiti katsahtelet sinä korkuuteen. Onko tämä rukousta
taivaan Herran tykö? Sano mitä tahdot rukoilla, ja minä yhdistän sun
rukouksees äitillisen ääneni.
MARIAMNE. Samoin teen myös minä ja, usko mitä sanon, povesta
uskollisuudessa sua kohtaan niin puhtaasta kuin tämä taivaan vahvuus,
johon lähetän rukoukseni sun edestäs, mun lemmittyni.
RACHEL. Sano kuinka on laitas ja mitä on tapahtunut.
CANZIO. (Kiivaasti) Ei mitään, ei mitään!
RACHEL. Hiljaa, Canzio!
CANZIO. Mun arvoni ja kunniani ovat ilman tahroo, ei löydy

ruumiissani pienintäkään vihamiehen antamata naarmaa, ja käteni eivät
kannusta mua vielä velkapääksi kennenkään vereen; se tietkäät, neitoset.
Niin, mun sydämmeni on rikoksesta vapaa.
RACHEL. Siis pois tuo synkeä muoto ja iloitse kanssamme; sillä tämä
ehto on meille onnen ehto. Katso kuinka kaunis se on! Katso kuinka
vuorten kiireet tuolla kultasessa palossa kimmeltää.
MARIAMNE. Ja tumma öljypuisto rauhallisna hengittää vuorten alla.
RACHEL. Ole ilonen tässä ilon ja lemmen keskellä.
MARIAMNE. Ole ilonen, meidän Canziomme.
RACHEL. Huomaa kuinka kiharies kanssa hellästi leikitsen.
MARIAMNE. Ja minä sun korean kätesi kanssa.
RACHEL. Olenhan minä sun sisäres armas.
MARIAMNE. Ja sun morsiames minä. Ole ilonen!
RACHEL. Ole ilonen, ole ilonen!
CANZIO. Näin haastelevat enkelit autuaan sielun kanssa, joka jättänyt
on murheenlaakson ja seisoo viimein taivasten esikartanossa, kohta
valmiina astumaan hääsaliin sisään. Serafiimit häntä vaatehtivat pyhien
hameeseen, hymyvillä huulilla kuiskaten hänen korvaansa jumalten
kieltä. Se on ainoastaan tarina, tarina onnellisesta sielusta. Mutta minä
olen onneton.
RACHEL. Sinä olet onnellinen.
CANZIO. Onneton, onneton! Mutta--onnellinen toki. Haa! nyt kirous
ja autuus yhtaikaa temmeltelee povessani ympär.
RACHEL. Taivaan Jumala!
CANZIO. Hyvä Mariamne, hellitä käteni. (Mariamne hellittää käden)
Rachel, ota pois sun kätes.
RACHEL. Minä en päästä sinua ennenkuin olet tunnustanut kaikki. Oi
veljeni! selitä meille tämä tuskallinen arvotus, joka riemun päivänä
kadehtien riemumme hämmentää. Sano!
CANZIO. Pois, sisäreni! (Käy kiivaasti perille, jossa hän seisahtaa
äkisti käsi otsalla tuijottelemaan alas maahan. Hetki äänettömyyttä)
RACHEL. (Mariamnelle) Mitä aattelet tästä?
MARIAMNE. Mitä ennustit sinä?
RACHEL. Se käy siis toteen.--Voi Canzio! kuinka taidat runtoa
sydämmiämme näin, ja juuri kohtaamisen hetkellä?
CANZIO. Sen olen tehnyt, armottomasti olen sen tehnyt. (Tulee esiin)
RACHEL. Miksi teet sen?

CANZIO. (Eriks.) Kaunis Marcia! täytyykö minun unohtaa sinua ja
tehdä eloni äärettömäksi aavikoksi? Mutta jos sun sydämmes päivieni
kulta-aarnioksi määrään, niin kuoletan nämät kaksi sydäntä tässä.
Mihen käännyn siis? (Kellonsoitto kuuluu)
RACHEL. Kuule: kluostarinkellon pyhä soitto!
CANZIO. Se ääni muistuttaa menneitä päiviä. Kuultelkaamme.
(Kuultelee alaskallistetulla päällä)
MARIAMNE. (Eriks.) Pyhä Madonna, katsahda laupiuudella alas
hänen päällensä! Eihän ole hän vielä synneissänsä paatunut mies, joka
julkeasti häväisee maat ja taivaat, se ei hän ole, hänen sielunsa
tuskallisna kamppailee. Siis katsahda alas ja aseta hänen sydämmensä
myrsky. Kuule rukoukseni taivasten ruhtinatar! (Soitto on taukonut)
RACHEL. Canzio, mennäänkös kotia?
CANZIO. Niin, kotia. (Menevät oikealle)

Toinen Näytös
(Avara, vanhanaikanen sali Canzion linnassa; perillä kaksi pylvästä,
joissa riippuu aatelivaakunoita; kolme ovea, yksi perillä ja yksi
kummallakin sivulla. Marcia istuu divaanilla. Palvelija tulee periltä.)
PALVELIJA. Teitä, meidän huoneemme ylevä vieras, pyytää
herrasväkeni tulemaan seuraansa lystihuoneeseen alhaalla
puistossamme.
MARCIA. Ken on käskenyt sinun tulemaan?
PALVELIJA. Herra Canzio; mutta se on myös naisten toivo.
MARCIA. Suokoon herrasväkes anteeksi, että pyydän saada ollakseni
yksin. Saata takasin minulta se sana. (Palvelija menee) Hän on levoton,
ei menesty hän kauvan siinä, jossa ei nävy hänen silmiensä edessä
Marcian kuva. Hän lempii minua vimmatusti, ja minä olen selvästi
näyttänyt että seisoo sydämmeni hänelle avoinna; ja myrsky nousee,
joka korkealle kiertää kaiken tämän huoneen tomun. Ihanata! Hän
kohta julkisesti murtaa kahleensa tässä ja on mun kihlattuni, mun
vankini, mun vallassani ainiaan. Sitten, kuinka teen? Hän on rikas,
hänellä on linna ja avara kartano, ne kaikki muuttukoot kullaksi, ja me
siirrymme tästä ylitse valtameren idän mannermaalta ijankaikkiseksi
pois. Tosin olen jo Vincention temmellyspaikoilta kaukana, eikä
kenkään tiedä, että hän ja Flaminia olivat Albericus ja Marcia Parman
kaupungista, eikä myös, niin luulen, löydy näissä tienoissa niitä, jotka

kerran ovat katselleet Flaminiaa ryövärruhtinattaren puvussa, niin
luulen, mutta visseys on paras, ja rauhassapa tahdon nauttia uutta,
harjallista onneani. Niin olkoon toimintoni tässä huoneessa, ja onneton
se, joka tahtoo astua mun tielleni. (Claudio tulee, ja Marcia, nähtyänsä
hänen, vavahtaa äkisti, mutta seisoo pian huoletonna jälleen; myös
Claudio katselee häntä kummastuen)
CLAUDIO. Vaimo, minä olen nähnyt teidän kerran.
MARCIA. Kenties erehdytte.