Canzio; Selman juonet | Page 5

kovan onnen tyttären povessa nyt leimuu kiitollisuuden pyhä liekki sitä
miestä kohtaan, joka tarjoi hänelle armaan suosionsa, että tämän
miehen jalkain juureen hän kaiken onnensa, sydämmensä, hengensä,
sielunsa ja ruumiinsa altiiksi panis.
CANZIO. Vaiti! Hän taitais kerran ottaa sanastanne kiinni.
MARCIA. Hän on teidän orjanne.
CANZIO. Hyvä! Nyt lähtekämme kohden linnaa tuolla.
MARCIA. Mutta erotkaamme ensin, kunnes huomispäivä koittaa.
Kuulkaat: yksin te lähtekäät kotianne, minä viivyn vuorilla tämän
ihanan yön, mutta aamun valjetessa kolkutan portillenne suojanetsijänä;
ja kenkään ei tiedä että olemme kohtauneet ennen.
CANZIO. Tekisimmekö niin? Ei; vaan käsi kädessä ja kainostelematta
käykämme esiin.
MARCIA. Herra, sitä emme tee. Suokaat tapahtua niinkuin tahdon.
CANZIO. Teidän ryhtinne, niin komea ja arvoisa kaiken kovan
onnenne keskellä, mun saattaa kummastumaan. Noo, olkoon teidän
tahtonne.
MARCIA. Koska aamu nousee, näämme toinentoisemme taas. (Menee
kiivaasti oikealle)

CANZIO. (Yksin) Naishaamu kaunis ja ihmeellinen! Mutta jotain
peloittavan tulista leimahteli hänen silmästänsä. Toki; sehän oli jalon
Pallas Athenen silmä. Näin katsahteli kerran jumalatar ylpeä, seisten
Ilionin tanterella, keihäs kädessä ja käsivarrella kultakiiltävä egid,
sankarten temmellystä tähtäellen.--Sinä olet kaunis, ja senpätähden
karkasi mun sydämmeni sun haltuus väkivalloin. Mutta ellen erehtynyt,
niin ilmoittipa sinunki puheesi ja katsantosi lemmistyneen naisen, ja
minä olin tunteisi esine. Miksi en taitaisi aatella niin? Kutsutaanhan
minuakin kauniiksi. Mutta lähde, josta kauneus virtaa ulos ja lakejansa
mukaan ulkomuotommekin kaavaa, on kaunis, taivaallinen sielu
meidän sisussamme. Mutta sitten en ole enään kaunis minä, vaan
inhoittava kuin kavaluus itse. Sillä mitä kauneutta, ja kaikin vähin
taivaallista voi viipyä sen miehen povessa, joka uskollisen lemmittynsä
pettää ja kiirehtii toisen naisen helmaan? Oi Mariamne! tyyni korkea
kuva, mun sydämmeni tahtoo sinusta siirtyä pois, ja lähestyä toista
kuvaa, täynnä lemmen hekumaa ja tulta. Siinä muutos, joka saattaa
huoneeseemme myrskyä ja pimeyttä, murhetta, joka sydämmiä
musertelee, ja tätä kaikkea sillon, koska varrotaan iloa ja riemua. Oi
vaikea päivä, oi tuskan hetki, joka sieluani vimmatusti sinnen tännen
tempoilee! Mutta mikä on sielu? Yksi liekki, joka sammuu, koska tämä
ruumiimme ihmeellinen konstilaitos kieltää häneltä palveluksensa ja
herkenee käynnissänsä. Ja niin heräsimme kerran olemisen mailmaan,
mutta nukuimme jälleen pian, ja kaikki oli ikuinen tyhjyys taas, ei
muuta. (Claudio tulee.)
CLAUDIO. Terve, Canzio!
CANZIO. Claudio, Claudio, mun uskollinen ystäväni! (Syleilevät)
CLAUDIO. Olet siis viimein tässä.
CANZIO. Tässä olen, Claudio.
CLAUDIO. Ja ilosena? tiedän minä.--Mitä? Sinä et vastaa minua, vaan
johdatat otsallesi arvelevan käden. Etkö ole ilonen, Canzio?
CANZIO. Ilonen? Niinkohan? Mutta sanoen totuuden, niin nyt en ole
ehtinyt muistelemaan iloa, sydämmeni teeskellessä toisialla.
CLAUDIO. Oletko kohtanut joitakin kiusauksia tiellä? Kenties iskenyt
yhteen ryövärten kanssa?
CANZIO. Ei; matkani on kulunut rauhallisesti, ilman yhtään vaaran
tarjoumusta. Mutta tiedä, Claudio, että kotolinnani tuossa tuntuu nyt
silmissäni ankaran kylmäksi.

CLAUDIO. Kuinka taidat sanoa niin sun kehdostasi, lapsuutesi
kultasista tienoista?
CANZIO. Mitä sanon, sanon sydämmeni pohjasta. Mutta jättäkäämme
tämä ja lähtekäämme eteenpäin. Sä tulet mun vieraakseni tänä iltana.
CLAUDIO. En tänään, mutta huomenna; sillä ihana on tulon hetki
heimolaisten kanssa, ja tätä hetkeä en tahdo hämmentää sinulta nyt. Ja
tiedä että ne, jotka rakastavat sua korkeimman, nyt käyskelevät tässä
lähellä tämän lehdon hämärässä. Katso: nuo siniset hameet, jotka
liehuvat tuolla myrttimetsässä, ovat Rachelin ja Mariamnen. Käy
tervehtimään heitä.
CANZIO. Minä kiirehdin. Älä unohda siis huomenna sun ystävääs,
mun Claudioin. (Rientää ulos periltä vasemmalle)
CLAUDIO. (Eriks.) En unohda. Mutta oletpa joteskin muuttunut
Neapelin ihanassa, ilosessa kaupungissa. Tosin olet vielä kaunis, mutta
olentosi entinen viileä tyyneys on pois, ja aseitettuna, vallattomasti
katsahtaa sielusi. Mutta jos, niinkuin toivon, sydämmesi vielä on mua
kohtaan sama kuin ennen, niin tiedänpä, ettes kauvan viivy levittämästä
eteheni taulun, jossa valot ja varjot ylisniskoin keskenänsä temmeltää ja
levotonna väikkyy taivas.--Mutta jos nyt kohtalo sun sydäntäsi
reutoilee, niin toivonpa myös ettäs kuultelet ystäväsi neuvoja, jotka
taitavat sinua auttaa kohden rauhaa taas. (Menee oikealle.--Canzio,
Rachel ja Mariamne tulevat)
RACHEL. Onko kaikki käynyt matkallasi hyvin? Oletko terve? Oletko
onnellinen, mun armas Canzioin?
CANZIO. Tähän kaikkeen, sisäreni, taidan vastata myöntäen.
RACHEL. Mikä ilon hetki!
MARIAMNE. (Eriks.) Mikä taivaallinen ilta!
CANZIO. Niin, olkaat tervehdityt! Ole tervehditty Rachelini, ole
tervehditty Mariamne, sinä aina tyyni impi! Mutta miksi niin tyyni ja
vakaa tälläkin hetkellä? Noo, lainehtiihan toki sun ihana poves.
RACHEL. Ja hänen silmissänsä liekehtii ilo korkea ja puhdas. Katso!
CANZIO. Hm. Kuinka jaksat, Mariamne tyttönen?
MARIAMNE. Hyvin, mun Canzioin. Mutta sinä? Toki tiedän jo, ettäs
olet onnellinen, ja sillon aina onnellinen minä myös.
CANZIO. (Eriks.) Hm. Tosin olet sinä kaunis katsella, mutta tuhat
kertaa kauniimpa on hän, joka muutama tunti sitten henkihaamuna
korkuudesta ilmestyi mun eteeni helteisellä tiellä. Hänen rinnallansa

himmennyt sinä kuin auringon rinnalla kelmeä kuu. Oi! nyt alkaa
lempeni ja tuskani. Käsi kädessä he käyvät.
RACHEL. Mitä nyt, mun veljeni? Onko se onnellinen, joka näin
äänetönnä villisti tuijottelee alas maahan?
CANZIO. Suokaat anteeksi! minä unohdin teidän.
RACHEL. Unohdit? Meidän? Mitä mielettömiä haastelet sinä?
CANZIO. Niin en tahtonut sanoa, mutta nyt on hurja kapina tässä
aatosteni linnassa, ja harkitsematta lentelee huuliltani sanoja, joita
käytetään usein ja seisovat siis aina valmiina korviemme kammioissa.
RACHEL. Mikä on siis