Canzio; Selman juonet | Page 4

Aleksis Kivi
myrtti, joiden hieno
haju saattaa sydämmemme hehkumaan ja antaa sielullemme autuaita
aavistuksia. Täällä uneksuva laakeri ihanata pukuansa peilailee virrassa,
hopeakirkas, jonka pinnalla ahden ruusut hymyten itsiänsä tuuittelee.
Korkealle kohoo saarnien ja lehmusten kruunut, ja ranka seisoo
rangassa kuin obeliskein tumma metsä; ja kaiken tämän päällä väikkyy
tämä puhtaasti sinertävä, korkea ja hiilakkainen taivas. Kaikki on
yhtaikaa suloista ja juhlallista kuin Olympin harjanteella

kukkasseppelöitty, tuoksuva pylvässali, jossa vallitsee pyhä hämäryys
ja vietetään jumalten häitä. Niin on mulle tuntunut, käyskellessäni
Armon hymisevissä lehdoissa.
RACHEL. Kuuluu että on teillä avoin katse kauneuksille luonnossa.
MARIAMNE. Eteenki iltana niin kauniina kuin tämä kaiketi tuntee
teidän sielunne korkean hekuman, koska käyskelette näissä lehdoissa.
Angelo. Eteenki jos tapahtuu se seurassa niin armaitten impien kuin ne,
jotka seisovat edessäni nyt.
RACHEL. Se tapahtukoon. Tässä on käteni.
ANGELO. Ihanata! Te saatatte mun onnelliseksi yli määrän tänä
suloisena iltana teidän laaksossanne.
MARIAMNE. Te, herra Claudio, mulle suotte teidän käsivartenne.
CLAUDIO. Te tiedätte kuinka kernaasti. (Antaa hänelle käsivartensa)
RACHEL. Ja näinpä kuluu aikamme hauskasti vartoissamme Canzioo.
VARRO. Hän tulee, paikalla on poika tässä. Minä riennän laramaan
tykkiäni tervetuliaissalvaksi nuorelle meriupseerille Neapelista ja
rakennanpa vielä yhteisen, maittavan maljan. Nyt hyvästi hetkeksi!
(Menee oikealle)
RACHEL. Hyvästi, setämme! Me tulemme pian. (Poistuvat
periltä.--Canzio ja Marcia tulevat vasemmalta)
CANZIO. Nyt ollaan perillä, sä kaunis pakolainen. Tuo linna tuossa
vuoren rinteellä on mun isieni ikivanha linna. Se on mun kotoni, sä
ylevä nainen, mun poistumaton perintöni, mun oma valtakuntani, jossa
vallitsen kuninkaana. Te etsitte suojaa, tässäpä nyt avetaan etehenne
ystävällinen vapakaupunki, jossa oleskelkaat ilman murhetta ja huolta
niinkauvan kuin onnenne sen vaatii.--Nimeni on Canzio, ja, niinkuin
sanoin, tuon huoneen isäntä; ei äitiä mulla, eikä isää; hänen surmasi
hirmuinen Flaminia, ryöväri Vincention vaimo.
MARCIA. (Eriks.) Haa, jos tietäisit! (Aäneensä) Minä kiitän teitä
tarjotun turvan edestä, korkeasukuinen herra.
CANZIO. Vaimo, minä ainoastaan teen teitä kohtaan lähimmäisen
velvollisuuden. (Erikseen) Mutta hän on kaunis, kaunis kuin myrskysen
päivän pyhä, punertava aamu. Hän mun sieluni saattaa houreeseen ja
hoipertelemahan houreessansa. Mikä taivaallinen kuva!
MARCIA. (Eriks.) Sinä kaunis nuorukainen! Sun ylpeillä huulillasi
väikkyy viehkeilevä, juhlallinen haaves ja yhtaikaa säteilee sun
silmistäs hehkuva lempi ja sankar-uhkaus; ja sun hopeakelmeällä

otsallas, mikä majesteetillinen nero vallitsee siellä, ihana nuorukainen!
CANZIO. Rohkeasti, jalosti katsahtava nainen, te kutsutte itsenne
Marciaksi, mutta suokaat mulle toki, jos teitä miellyttää, jotakin tietoa
teidän kodosta ja suvusta.
MARCIA. Olette kaiketi kuullut Albericuksesta Parmassa?
CANZIO. Se hurjapäinen mutta urhollinen republikani, joka viimein
tuomittiin valtakunnan kiroukseen ja pakeni pohjoiseen Afrikaan?
MARCIA. Sama vapauden sankari, jonka luut nyt valkenevat Saharan
sannassa. Mutta hänellä oli myös kihlattu, joka seurasi häntä
maanpakoon kuin uskollinen morsian.
CANZIO. Ja hänen nimensä oli Marcia, kaunis kuin taivasten
kuninkaatar, niinkuin olen lukenut sanomissa. Kaikki soveltuu siis
oivallisesti yhteen. Te olette tämän sankarin nuori, mutta paljon
vääryyttä ja kurjuutta kärsivä leski?
MARCIA. Tässä seisoo hän köyhänä ja turvatonna edessänne. Minä
seurasin häntä pois isäimme maasta, ja me vaelsimme halki Corsican ja
Sardinian, jossa eräs munkki vihki meidän mieheksi ja vaimoksi. Siitä
yli meren kulki tiemme taasen helteisen Afrikan mannermaahan, ja
siellä elelimme Sarasenein kumppaneina kiertoessa seittemän pitkän
vuoden. Mutta kuukausi on tuskin mennyt, koska mieheni kaatui
eräässä öisessä taistelossa, ja lepää nyt hietasen peitteen alla. Sillon
katsoin parhaaksi, paeta takasin entistä kotoani kohden: läksin Farinan
niemestä Sicilian saareen ja siitä saavutin vihdoin Italian ihanan rannan.
Näin olen nyt vaeltellut yksin, ylenannettuna; ja tahdoinpa jo melkein
raueta alas, kohtaissani teidän.
CANZIO. Ole terve tultuas mun linnaani ja viivy siellä vaihka
ijankaikkisesti jäljellä. Minä otan sinun siipieni suojaan, huolimatta
ehkä herätänki musta-kivun raivottaret huoneessani.
MARCIA. (Eriks.) Kauneuteni vaikuttaa, sen huomaan, ja minä taidan
vielä periä taivaallisen onnen. (Ääneensä) Siis vartoo teitä
huoneessanne morsian?
CANZIO. Jonka unohdan, jaa, sen olen jo tehnyt, tällä hetkellä sen tein.
Ja tätä mieleni leimauksen pikaista käännöstä ei tule juuri ihmetellä;
sillä morsiamen mulle määräsi kerran lapsekas sisär, jonka toimesta mä
kihlattiin, koska itse vielä olin melkein lapsi, koska elon taistelot ja
murhe eivät olleet vielä avanneet sydämmeni lähdettä mahdolliseksi
vastaanottamaan oikeata lempeä, se lähettiläs jumalten juhlasta. Niin,

tämän sataman ohitse nyt purjehdin, koska onpi näkypiirissäni toinen,
moninkerroin kauniimpa, ja lupaa onnen, jonka ihanuus pyörryttää.
Mutta jos nyt tämä eteheni teljetään, niin menköön sitten alukseni
tuulien valtaan, kunnes haaksirikossani alas pimeyteen vaivun.--Mutta
miksi seisomme tässä? Mihen on uneksuva aatokseni eksynyt? Noo,
olkaat terve tultuanne mun huoneeseeni, suojaton, ihana vaeltaja!
MARCIA. Ah! kuinka taidan kerran maksaa teidän hyvyyttänne?
CANZIO. Siitä olkaat ilman murhetta, jota karmea Onnetar jo kylliksi
on ammentanut teidän sydämmeenne. Olettehan turvaton pakolainen ja
poveanne painaa vielä rakkaan ystävän kuolema; niin, kenties ystävän,
jota ette koskaan unohda ja kerran olletta liittoa teidän välillänne.
MARCIA. Häntä rakastin kovin, mutta, ihmeellistä! miksi tällä hetkellä
hänen kuvansa himmentyy muistostani? Mä kurja jään siis yksin
oljentelemahaan myöskin haavekseni valtakunnassa. Kuitenkin, nyt
olen ilman vaaraa ja teidän ritarillisessa huomassanne. Mutta mikä
hetki on tämä? En ymmärrä; mun mieleni hourii. Tai onko tämä
kiitollisuuden tunne, joka kärsimykseni syvyydestä kohoo ylös
ympärkietooksensa teidän pelastavan enkelin kuvaanne? Jaa, niinpä

 / 42
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.