Canzio; Selman juonet | Page 2

hänen vaimoksensa. Sen tiesin minä,
valitessani hänelle kultaseksi sinua. Jaa, minä olen hänen äitinsä.
VARRO. Jaa peijakas! se hellin, se paras äiti kuin kellään on ollut, sen
takaan minä. Hyvät herrat, jos teitä miellyttää, niin kuulkaat pieni
kertomus. Noin viisitoista vuotta sitten, koska sisällisten sotain myrskyt
taasen riehuivat isäimme maassa, näin minä kuvan täynnä liikuttavaa
helleyttä. No Claudio, sinä tiedät mitä tarkoitan.
CLAUDIO. Ihanata kuvaa, ansaitseva Michael Angelon siveltimen
esineeksi. Mutta tietkäät, että Angelomme tässä on maalari myös.
VARRO. Oletteko maalari, herra?
ANGELO. Vähän, hyvin vähän.
VARRO. Kas tässä teille armahin aine: Erään kitsaan talonpojan
huoneen synkeässä loukossa, hetaleisen varjostimen takana, asuu pieni
perhe, eräs vieno mutta kaunis kahdeksanvuotinen tyttö ja hänen
veljensä, tuskin vielä kolme vuotta. Heidän äitinsä oli jo kuollut koska
synnytti hän tämän poikaisen, sodan aallot olivat syösneet heidän
isänsä tietämättömille teille, kostonhimokas vihollinen oli anastanut ja
riistänyt heidän komean kotolinnansa, ja nämät kaksi kurjaa pienoista
pakenit uhkaavan surman alta pois, löytäen viimein talonpojan tuvassa
viheliäisen suojan. Mutta talonpoika ja hänen ämmänsä ovat

verrattomia saitoja: mitä saat, maksa paikalla pois, ja korkeimmalla
hinnalla. Sentähden virkkaa ja ompelee tyttö ahkerasti elannoksi
pienelle perheellensä, jonka rahit, jonka pöytä ja vuode, jonka kaikki
kaikissa on kehnon varjostimen takana. Nytpä tyttö millon pöytänsä
ääressä ompelee ja poikainen ryysyisellä vuoteella uneksuu, millon taas
hän huoneen nokisella tulisijallaa keittelee ruokaansa pienessä
pannusessa tiuskean emännän kattilan vieressä; ja viimein atriansa
hiljaisuudessa nauttivat ne kaksi. Piltti sairastuu, ja pieni sisär-äiti saa
nyt juoksua ja tointa. Hän yrttejä ja kukkaisia niituilta keräilee ja
rakentaa tuoksuvan hikijuoman valittavalle veljellensä, ja sitten
vienolla käsivarrellansa hänen nukuttaa, viihdyttää lohdutuksen
sanoilla vaihka kiiltääkin hänen omassa silmässänsä murheen kyynel.--
Tämä, herra Angelo, on kuva niistä ajoista koska hurjapää Bellona on
kaiken järjestyksen tehnyt chaokseksi ja jokainen pitää huolen
ainoastaan itsestänsä.
ANGELO. Se kuva on sanomattoman ihana ja hellä, mutta tässä ei voi
tehdä kylliksi maalarin sivellin, vaan tarvitaan runoniekan sulkaa.
VARRO. Aine onkin historjallinen, eikä soviteltu minkään eri
taidehaaran mukaan. Hyvinpä jo arvaatte, että tyttö kertomuksessani oli
tämä tässä (Likistää Rachelia vasten rintaansa) ja pieni pilttinen oli
Canziomme, jota varromme kotia Neapelista; sillä nyt on poika käynyt
läpi merikoulunsa kurssin, ja ilmestyypä nallikka kohta eteemme
kokonaisena upseerina; ho hoo! Mutta, hyvät herrat, se oli näky, jonka
näin omilla silmilläni ja jota en unohda. Sainhan vihdoin tiedon tilasta
veljeni huoneessa, sinne kiirehdin, löysin viimein pakolaiseni ja näin
mitä olen kertonut.--Mutta pianpa kääntyi sodan onnenpyörä: vihamies
karkoitettiin pois ja vanha isiemme linna oli näiden polosten lasten koto
taas. Mutta tuntematon kaikilta oli sillon heidän isänsä
kohtalo,--Sicilian vankeusluolissa oljenteli onneton veljeni,--ja
minullepa lankesi velvollisuus, olla pienoisten esimies, mutta, tuhannen
peeveliä tämän klanipääni päälle! kuinka täytin tehtäväni? Mun
Rachelini, torele minua elossa ja kuolemassa!
RACHEL. En koskaan, hyvä setäni, vaan ainapa kiitän teitä.
VARRO. Kiität! Mistä syystä?
RACHEL. Olettehan aina olleet meitä kohtaan hyvä.
VARRO. Tosin olen koettanut saattaa taasen vähän vahinkoa takasin,
sen olen tehnyt, ja peijakas! lupaanpa sinua lakkaamatta palvella kuin

koira yöt ja päivät.
RACHEL. Sitä en tahdo minä.
VARRO. Mutta minä tahdon. Ja ole varmaa siitä, etten olis teitä
jättänyt noin, ellen olis tiennyt että, päästyänsä vihollisen kynsistä
vapauteen taas, löytyi isäsi huoneessa palvelijoita kalliokiinteitä
uskollisuudessansa teitä kohtaan.--Jaa, tietkäät, hyvät herrat, että
kihisee täällä suonissani joteskin vagabondillista verta, ja enpä
voinutkaan seistä vastaan himoani, vihollista vainoa, olla avuljas
saunoittamaan häntä, ja niin maksaen takasin lainamme. Mutta sillonpa
sain lystin ankaraan sotilasammattiin, ja siitälähinpä mua nähtiin millon
yhden, millon toisen ruhtinamme sotaisissa riveissä, mutta aina samalla
jalopeuran uskalluksella kunnioikseni taistelevan ja kunnioiksi
sukukuntani ikivanhan nimen. Ja se oli elämä, joka ei ollutkaan
nurrusta, ei tosiaan ollutkan, vaan hummaus ja myrsky yöt ja päivät:
millon kourassa miekka, millon klasi ja millon sylissä kukostava impi.
Sillä tietkäät että herra Varro fänrikkivuosinansa ei sylkenytkään
klasiin eikä juuri naisenkaan päälle.
ANGELO. Sylkeä naisen päälle, se ei oliskaan ollut ritarillinen teos.
VARRO. Sitähän en tehnytkän, vaan tartuinpa moneisti miekkaani
hänen tähtensä, vaihka läksinki sillon tällön haavoitettuna
taistelotanterelta. Jaa, se oli elämä, joka kelpasi, kelpasi hiiteen,
saatuani kyllikseni. Eikö ole miehen tukka tuntenut elon myrskyjä?
(Paljastaa klanisen päänsä) Ecce caput. Jaa-ah, ecce caput, dominus
Angelo!
ANGELO. Ecce caput apostolicum.
VARRO. Ha ha ha! Oikein sanottu, hyvin oikein. Apostoli, joka taitaa
teille saarnata yhtä ja toista hyvin terveellistä ja sydämmeen
painettavaa muistutusta lähteissänne elämän petolliselle merelle.
(Taputtaen päätänsä) Niin, tämä on flintus. (Toiset nauraa) Flintushan
tämä on, puhdas flintus! Hyvä!
RACHEL. Niin, setäni; »puhdas on hyvä», sanoo sananlasku.
VARRO. Aivan niin, mun Rachelini. Kuinka lausuu myöskin eräs
toinen viisauden sana? Hyvä nuorukaiselle saada »riehua ulos». Oikein!
Sittenpä pysyy hän koreasti aina akkansa luonna vanhemmilla
päivillänsä, niinkuin minä nyt sinun luonnasi, lunttu sinä. Mutta,
sakramento! niinpä taisin teuhata mailman markkinoilla, unohtaen
piikaseni täällä ilman isää ja äitiä pienen Canzionsa kanssa. Mutta

sinäpä sekä itses että Canzion paras isä ja äiti, paras kasvattaja. Jaa,
totisesti! Siis, niinkuin on ollut on kenties parhain ollut. Sillä siinä,
missä minä sillon, siinä iloa, naurua, klasien kilinää ja