Canzio; Selman juonet

Canzio; Selman juonet

The Project Gutenberg EBook of Canzio; Selman juonet, by Aleksis
Kivi This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Canzio; Selman juonet
Author: Aleksis Kivi
Release Date: July 14, 2004 [EBook #12906]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK CANZIO;
SELMAN JUONET ***

Produced by Tapio Riikonen

CANZIO; SELMAN JUONET
Kirj.
Aleksis Kivi
1916.

HENKILÖT:
Canzio, nuori meri-upseeri. Rachel, hänen sisärensä. Varro, heidän
setänsä. Mariamne, Canzion kihlattu. Marcia, erään ryövärpäällikön
nuori leski, jona hän kantaa nimen Flaminia. Claudio, aatelimies,
Canzion ystävä. Angelo, nuori luonnontutkija. Gregorio, palvelluspoika.
Giotti. Palvellusväkeä.

Tapaus: Italiassa Canzion perintölinnassa ja sen ympäristössä lähellä
Arnon virtaa.

Ensimäinen Näytös
(Lehtimetsänen seutu; perillä näkyy virta ja taampana kallioinen tienoo.
Rachel tulee oikealta.)
RACHEL. Mariamne!
MARIAMNE. (Metsästä vasemmalta) Tässä seison kalliolla, Rachelini.
RACHEL. Etkä näe toki mitään?
MARIAMNE. En matkustajaa tomuvalla tiellä, enkä yhtä ainoata
purjetta pinnalla Tyrhenin meren.
RACHEL. Ja kaiketi on jo aurinko lähellä laskuansa?
MARIAMNE. Niin, aivan lähellä.
RACHEL. (Erikseen) Oi Canzio, mun kallis veljeni! luulenpa tänäpän
sua vartovamme turhaan. Ah! elles sä tule, niin lähestyy mua uneton,
tuskallinen yö, yö ijankaikkisen pitkä. Tule toki, Canzio, ja suo mun
nähdä sun ihanaiset kasvos, joita silmäni ei ole katsellut kolmen kesän
ja talven vaihdellessa. Tule ja lankee sille povelle, jonka nojalla monet
kerrat olet levännyt vienona poikaisena! (Mariamne tulee) No, kuinka
arvelet?
MARIAMNE. Hän taitaa tulla vielä.
RACHEL. Ellei niellyt häntä kavala meri.
MARIAMNE. Hän luultakseni tulee maitse.
RACHEL. Elleivät surmanneet häntä ryövärit janoissaan kullan ja
veren.
MARIAMNE. No, taitaapa tapahtua paljonkin, paljon myös luoda
tapauksia kammoova kuvailus, esimerkiksi: hän taitaa palata metsästä
takasin, ellei kaatunut hänen päällensä puu.
RACHEL. Mutta sinä tiedät, että on minulla ennustava sielu. Ah! miksi
tuntee sydämmeni tällä hetkellä niinkuin yömustan, veripäärmeisen
ukkospilven läsnä-olon, joka hirmuisen jyrkkänä ja pyörryttävän
korkeana kohisten lähenee meitä? Mariamne, mua aavistaa, että jotain
hirmuista on kirjoitettu hänen kohtalonsa kirjaan.
MARIAMNE. Korkeuden voimat kohtalomme johtaa.
RACHEL. Niin niin; mutta levoton on äitin sydän. Ja enkö ole minä
hänen äitinsä, hänen »sisär-äitinsä», ja »äiti-sisärensä», niinkuin lausui
hän kerran itse, punehtuen kainosti ja hymyten kuin taivaan cherubi?

Jaa, niin hymyili hän; sillä hän on kaunis, Mariamneni, kaunis!
MARIAMNE. Kaunis on Canzio.
RACHEL. Hänen sydämmensä on puhdas ja hyvä, ja sentähden on
lempeni häntä kohtaan ääretön, se on helleys, jonka suloisuus taivaat
voittaa. Ah! jos hänen pitää kuoleman, surman kuolemalla kuoleman,
niin kaivettakoon myös Rachelin hauta.
MARIAMNE. Vaikene jo hulluine ennustuksinesi, kummallinen tyttö!
RACHEL. Olkoot he hulluja. Mutta suo minun sanoa: jos hän kuolis,
saavuttaispa mieleni aamuton yö, ja kaiketi kiirehtisin kohden surmaani.
Niin sanon minä, hänen kurja sisärensä; mutta mitä sanot sinä, hänen
morsiamensa, hänen sydämmensä ystävä?
MARIAMNE. Mä lemmin häntä, hän on mun iloni ja riemuni, muisto
hänen kuvastansa voi povessani sytyttää taivaallisen tulen; ja jos hänen
kadottaisin: mikä murheen hetki! Mutta huomaa: meillä on
ijankaikkinen perintö-osa, jota emme mahda menettää kohtalon iskujen
tähden täällä. Oi Rachel! se näytelmä on jumalten näytelmä koska,
kovan onnen myrskyjen riehuessa meidän ympärillä, otsamme
korkealla etherissä säteilee.--Toki; miksi kuvailemme tuhoa ja murhetta,
koska on meillä hyvän toivon päivä? Kohta on Canziomme tässä.
RACHEL. Ja nouseman pitää ilon, jonka vertaista en koskaan ole
tuntenut.--Mutta tuossa tulee setäni, palaa Claudion huoneesta, ja onpa
hänellä seurassa Claudio itse ja eräs nuori vieras herra. Muistanpa nyt,
kuinka ihanata aina oli katsella Canzioa tuon Claudion rinnalla; ah! hän
sillon oli kaksinkerroin kaunis.
MARIAMNE. Tosin ei ole Claudio saanut ulkonaista kauneuden lahjaa,
mutta hänen silmänsä akkunasta katsahtaa ulos kaunis, sointuva sielu.
(Varro, Claudio ja Angelo tulevat)
VARRO. Tuossahan minun molemmat lintuiseni, sairaat paljaasta
vartoomisesta. Hän tulee kohta, kohta; kärsimystä vähän vielä.--Tässä,
herra ylioppilas Angelo, ovat minun tyttöseni Rachel ja Mariamne.
(Angelo ja naiset kumartavat toinentoisellensa) Claudion arvoisa vieras
Calabriasta, on tullut tutkistelemaan kasvistoa meidän ihanaan
Arnolaaksoon.
RACHEL. Terve tuloa, ilonen nuorukainen!
AANGELO. Teitä kiitän ilosen tervehyksen edestä, mun fröökinäni.
VARRO. Niin, oletpa ilonen taas, mutta miksi aamulla niin murheinen,
mun kynäsein?

RACHEL. Eihän vahingoita välillä murheissaankin olla.
VARRO. Miksi itkit?
RACHEL. Ei yhtään vahingoita, että välillä itkeekin näin vallaton tyttö
kuin minä.
VARRO. Enkelin vallattomuus, enkelin!--Canzio tulee kohta, ellei
tänäpän niin huomenna.
RACHEL. Vasta huomenna! No sitten hän tietäköön että lennän heti
hänen tukkaansa ja sieppoilen kuin pieni vihainen haukka.
CLAUDIO. Sieppoilla niitä kauniita kiharia: aattelkaas, mun Rachelini.
RACHEL. Olkaat huoletonna, Claudio. Kohtapa ne kiharat silittelsin
järjestykseen taas; sillä hän on mun lapseni.
VARRO. Ja sinä olet mun kynäsein. (Syleilee häntä) Mitä sanoo
Mariamne, Canzion morsian?
MARIAMNE. Ellei hän olis mun sulhaseni äiti, niin tulisinpa kaiketi
hänen päällensä mustakipeeksi.
RACHEL. (Nauraa ilosesti) Sua kiitän, Mariamne, ettäs rakastat häntä,
jonka onni on tärkein toivoni. Ja onnipa ihana on se perintö, jonka
saatat hänelle, tullessasi