Avojalka | Page 7

saattaa olla niin ylpeä, ja kun hänelle muistutettiin tästä joka paikassa,
niin silloin hän vasta siihen oikein perehtyikin, ja nuoressa lapsen
sielussa nousi uhka, säilyttääkseen ylpeyttään yhä enemmän. Musta
Maranna koetti puolestaan parastansa hänkin, tätä mielialaa
pysyttääkseen, sillä hän sanoi: "Köyhällä ei voi sen suurempaa onnea
olla, kuin että häntä pidetään ylpeänä; se se estää jokaisen polkemasta
häntä ja vaatimasta vielä kiitoksia siitä".
Talvis-aikaan kävi Amrei usein Korppi-Sakarin luona ja erittäinkin
kuuli mielellään hänen viulun soittoansa. Kerranpa Korppi-Sakari
oikein suuresti kiittikin häntä: "Sin'et ole tuhma", sillä Amrei oli pitkän
soittamisen jälkeen sanonut: "Merkillistä, mitenkä tuo viulu saattaa niin
kauan pidättää hengitystään, sitä en minä voi tehdä". Ja kun kotona
hiljaisina talviöinä musta Maranna kertoeli säihkyviä ja peloittavia
noitasatuja, silloin sanoi Amrei usein, syvään huo'aten, kun satu oli
loppunut: "Voi Maranna, nyt mun täytyy hengäistä; sen aikaa kuin te
juttelitte, täytyi minun pidättää hengitystäni".
Eikö tuo ollut merkki syvästä imeytymisestä kaikkiin seikkoihin ja
kumminkin taaskin osoite niiden vapaasta huomaamisesta ja erittäinkin
omasta suhteesta siinä?
Mutta parasta on, että lapsiin vaikuttavat alkeisvoimat, jotka eivät kysy:
mitä siitä tulee?

Kukaan ei pitänyt suurta lukua Amreista, ja tämän kävi haaveksiminen
mielensä mukaan, ja ainoastaan opettaja virkkoi kerran
kunnallisneuvoskunnan kokouksessa, ettei hän ole vielä semmoista
lasta nähnyt: se on ynseä ja nöyrä, haaveileva ja valpas. Pikku
Amreissa heräsi tosiaankin jo aikaiseen kaiken lapsellisen unohduksen
ohessa itseperäisyyden tunne, tunne puolustustilasta maailman suhteen,
sen hyvyyttä ja pahuutta vastaan; Dami sitä vastoin tuli pienimmistäkin
syistä itkien sisarellensa valittamaan. Hän sääli aina itseänsä, ja kun
voittosilla oltaessa toverit kaasivat hänet maahan, niin vaikeroi hän:
"Niin, sentähden minua lyödään, kun olen orpo. Voi jospa sen tietäisi
isäni, äitini!" ja sitten hän itki kahta katkerammin kärsimäänsä
vääryyttä. Dami vastaanotti kaikilta ihmisiltä syömistä ja tuli siten
ahnaaksi, sillä välin kuin Amrei tyytyi vähään ja tottui sillä tavoin
erinomaisen kohtuulliseksi. Rajuimmatkin pojat pelkäsivät Amreita,
vaikk'ei tiedetty, millä muotoa hän olisi voimaansa näyttänyt; Damin
ajoi sitä vastaan pakoon pieninkin poika. Koulussa oli Dami aina
leikkisä, hän heilutteli jalkojaan ja käänteli lukiessaan lehtien kolkkia.
Amrei sitä vastoin oli aina siivolla ja hiljaa, mutta usein hän itki
koulussa, ei itse saamainsa rangaistusten tähden, vaan aina kuin Damia
rangaistiin.
Paraiten taisi Amrei huvittaa Damia, antamalla hänelle arvoituksia.
Aina vieläkin istuivat lapset usein rikkaan holhojansa talon lähellä,
milloin vaunujen kohdalla, milloin leivin-uunin luona, lämmitteleiden
sen ulkopuolella, varsinkin syksyllä. Ja Amrei kysyi: "Mikäs parasta
leivin-uunissa?"
-- "Tiedäthän, etten minä mitään osaa arvata", vastasi Dami valittaen.
-- "Sitten sanon sen: parasta leivin-uunissa on se, ettei se itse syö
leipää". Ja viitaten vaunuihin talon edustalla, Amrei kysyi: "Mikäs on
täynnä läpiä, eikä komminkaan repiä?"
Kauan vastausta odottamatta, hän kohta lisäsi: "Se on rautavitja se".
-- "Nuo arvoitukset sä annat mulle", sanoi Dami, ja Amrei vastasi: "Ota
vaan ja anna niitä muiden arvata. Mutta katsos tuolla tulevat lampaat.
Tiedänpä vielä arvoituksen".

-- "Älä sano", huudahti Dami, "älä sano, en minä voi muistaa kolmea
yhtä haavaa, piisaa niitä kahdessakin".
-- "Ei maar, kuulla sinun pitää se, muutoin otan entisetkin pois". Ja
Dami virkkoi hätäisenä itsekseen, jottei unohtaisi: "Rautavitjat,
Leivänsyönti" sillä välin kuin Amrei kysyi: "Milläs puolella lampailla
on enimmän villaa? Mää! mää! ulkopuolella!" lisäsi hän paikalla,
leikkisästi laulaen, ja Dami juoksi tiehensä, antaakseen arvoituksia
tovereilleen. Hän oli pannut kumpaisenkin kätensä nyrkkiin, ikäänkuin
säilyttäisi hän arvoituksia niissä ja pelkäisi ne kadottavansa. Mutta
tultuaan toveriensa luokse, hän ei muistanutkaan muuta kuin
vitja-arvoituksen, ja uudistalokkaan vanhin poika, jolta hän ei
kysynytkään ja joka oli liian suuri siihen, sanoa sujautti selityksen, ja
Dami palasi jälleen itkeä tissuttaen sisarensa luokse.
Mutta pianpa tuli pikku Amrein arvoituskyky tutuksi kylässä ja
rikkaatkin, yksitotiset talonpojat, jotka muutoin eivät puuttuneet
kenenkään kanssa pitkille pakinoille, ja kaikista vähimmin köyhän
lapsen kanssa, laskeusivat antamaan tuon tuostakin pikku Amreille
arvoituksen ja toisen. Paljon hän niitä itse tunsi, vaikka ne saattoivat
olla mustalta Marannalta saatuja, vaan se se yleistä ihmettelyä nosti,
että hän niin usein osasi arvata vasta sepitettyjäkin. Amrei ei olisi enää
saattanut rauhassa kulkea kadun eikä pellon poikki, jollei hän olisi pian
keksinyt hyvää keinoa. Hän otti säännöksi, ettei hän ryhdy selittämään
yhdenkään arvoitusta, jos ei hänkin puolestaan saa antaa arvoitusta.
Mutta hänpä se osasikin pyöräyttää semmoisia, että ne panivat ymmälle
kenen hyvänsä. Kylässä ei ollut vielä yksikään köyhä lapsi vetänyt
puoleensa niin paljon huomiota kuin pikku Amrei. Mutta mitä
suuremmaksi hän kasvoi, sitä laimemmaksi kävi tämä huomio; sillä
ihmiset katsovat myötätuntoisin silmin ainoastaan kukkia ja hedelmiä,
vaan eivät tuota pitkällistä kukan muuttumista hedelmäksi.
Ennenkuin Amrei vielä oli lopettanut koulunkäyntinsä, antoi kohtalo
hänelle erään tuiki vaikean arvoituksen.
Lapsilla oli setä, eräs puunhakkaaja, joka asui Fluornissa, seitsemän
peninkulmaa Haldenbrunnista; he olivat nähneet häntä ainoastaan
yhden kerran, nimittäin vanhempainsa hautajaisissa, jolloin hän oli

kulkenut kylänvanhimman perässä, joka talutti lapsia. Siitä pitäin
uneksivat lapset usein Fluornin sedästä. Heille sanottiin usein sedän
olevan isä vainajan näköisen, ja nyt he olivat entistä halukkaammat
näkemään häntä; sillä vaikkapa he toisinaan uskoivatkin isän ja äidin
äkkiä tulevan ... sehän toki oli mahdotonta, ettei heitä