Avojalka | Page 6

kanan kaltainen, joka
on hautonut sorsan munan; mutta hän puhua jupisi melkein aina
itsekseen.
Tuskinpa uskotaan sitä, että musta Maranna oli iloisimpia ihmisiä koko
kylässä; ei häntä milloinkaan nähty murheellisena, hän ei suonut
ihmisille sitä, että he olisivat saaneet sääliä häntä. Ja senvuoksi ihmiset
häntä kammosivatkin. Talvis-aikaan oli hän uutterin kehrääjä kylässä ja
kesällä ahkerin puunkerääjä, niin että sai hyvän joukon myödäkin niitä,
ja "Johannes poikani" -- se oli hänen vielä hengissä olevan poikansa
nimi -- "Johannes poikani" kuului hänen kaikissa puheissaan. Pikku
Amrein sanoi hän ottaneen luoksensa ei hyväntahtoisuudesta, mutta
senvuoksi vain, että hänellä olisi joku elävä olento luonaan. Hän tekihe
varsin mielellään tylyksi ihmisten edessä ja nautti sitä enemmän
salaisen oikeaoloisuuden tuottamaa ylpeyttä.
Hänen täysi vastakohtansa oli Korppi-Sakari, jonka taloon Dami oli
joutunut kasvatettavaksi; tämä näyttihe ihmisten silmissä mielellään
anteliaimmaksi hyväntekijäksi, mutta salassa hän tyrkki ja pahoin
kohteli omaisiaan ja erittäinkin Damia, josta hän sai vaan vähäiset
ruokarahat. Hänen nimensä oli oikeastaan Sakarias, mutta pilkkanimen
oli hän saanut siitä, että oli vaimolleen kerran tuonut parin paistettuja

kyyhkysiä, jotka olivatkin pelkkiä höyhennettyjä kaarneita eli korppeja.
Korppi-Sakari, joka kävi puujalalla, vietti aikansa enimmäkseen
villasukkia ja jakkuja neulomalla, ja niin hän istuskeli
sukkapuikkoineen kylässä joka paikassa, missä vaan puhua rupatettiin,
ja tämä rupattaminen, jossa hän kuuli yhtä ja toista, tuotti hänelle aivan
edulliset sivutulot. Hän oli seudun niin sanottu häiden seppä, sillä siellä,
missä vielä suuria maatiloja löytyy, tapahtuu naiminen tavallisesti
puhemiesten kautta, jotka tyyten tutkistelevat kummankin puolen
varallisuuden ja määräävät kaikki ennakolta. Kun sitten tuommoinen
naimiskauppa saatiin solmituksi, niin vetää vingutti Korppi-Sakari
häissä viuluakin, siinä kun hän oli maan kuuluisa mestari. Osasipa hän
pilliäkin puhaltaa, torveakin toitottaa, kun kädet viulun vinguttamisesta
olivat väsyneet. Hän se vain oli mestari mihin hyvänsä.
Damin itkullinen ja hento luonto oli Korppi-Sakarista varsin
vastenmielistä, ja sen hän tahtoi pojasta poistaa sillä tavoin, että itketti
häntä hyvin paljon ja härnäsi, missä vaan taisi.
Niin oli nuo kaksi samasta pohjasta noussutta vesaa istutettu eri
maanlaatuihin. Olopaikka ja maanmehu ja oma luonto heissä itsessään
kasvattivat heitä eri lailla.

4. Avaudu!
Pyhäin miesten päivänä, kolkkona ja sumuisena, olivat lapset väen
joukossa hautausmaalla. Korppi-Sakari oli Damin taluttanut kädessä
sinne. Mutta Amrei oli tullut yksinään ilman mustaa Marannaa, ja useat
moittivat tuota kovasydämmistä eukkoa, ja jotkut puhuivat osaksi
tottakin, sanoessaan, ettei Maranna pidä väliä vähääkään haudoilla
käymisestä, hän kun ei tiedä missä hänen miehensä hauta on. Amrei oli
ääneti eikä vuodattanut kyyneltäkään, sillä välin kuin Dami, ihmisten
sääliväistä puhetta kuullessaan, itki kallotellen; tosin oli siihen syynä
sekin, että Korppi-Sakari oli häntä usean kerran salaisesti tyrkäissyt ja
nipistänyt. Amrei katsoi kotvan aikaa haaveilevana haudoille asetettuja
kynttilöitä ja näki kummakseen, kuinka liekki kuluttaa vahaa, sydän
kärvettyy kärvettymistään, kunnes koko kynttilä on loppuun palanut.

Väen joukossa liikkui myös muudan mies, kaupunkilainen herraspuku
päällä ja nauha napinlävessä: se oli ylirakennusneuvos Severin, joka,
tarkastusmatkallaan näillä seuduin, oli tullut vanhempaansa, Brosin ja
Monin, haudalla käymään. Hänen sisaruksensa sukulaisineen häärivät
hänen ympärillään jollakin kunnioituksella, ja hartaus oli melkein
kokonaan haihtunut ja kaikkien huomio kiinnitetty tähän herraan.
Amrei katseli häntä myöskin ja kysäsi Korppi-Sakarilta: "Onkos tuo
häävieraita?"
-- "Kuka niin?"
-- "Hänellä kun on nauha napinlävessä".
Korppi-Sakarilla ei ollut aikaa vastata, hän riensi kiiruimman kaupassa
erääsen väkijoukkoon kertomaan, kuinka tuhmasti tuo lapsi tuolla oli
lausunut. Ja keskellä hautoja kajahti kova nauru tuommoiselle
tuhmuudelle. Uudistalokkaan vaimo vaan sanoi: "Minustapa tuo ei ole
niinkään typerästi sanottu. Tuo nauha on tosin kunnianmerkki
Severinillä, olkoon vaan; kummaa tuo kumminkin on, että hän
hautausmaalla koreilee sillä, hautausmaalla, jossa kyllä näkee, mitä
meistä jokaisesta tulee, kannettakoon elämässä pukua joko silkistä
taikkapa piikkokankaasta. Se minua jo pisti vihakseni, että hän oli
nauhoineen kirkossa; tuommoiset kapineet ovat pantavat pois,
ennenkuin menee kirkkoon, ja sitä enemmän kuin hautausmaalle
lähtee".
Tieto pikku Amrein kysymyksestä lienee tullut vihdoin Severininkin
korviin, sillä hän näkyi äkkiä panevan nuttunsa kiinni ja samassa hän
nyykäytti päätään lapselle. Nyt kuului hän kysyvän, kuka tuo lapsi oli,
ja tuskin oli hän vastauksen kuullut, niin riensi hän lasten luokse
vereksille haudoille ja sanoi Amreille: "Tules tänne, lapseni, avaapas
kätesi, minä annan sulle tämän kultarahan lahjaksi; osta sillä, mitä
tarvitset".
Lapsi tuijotti siihen eikä vastannut mitään. Ja tuskin oli Severin
kääntänyt selkänsä, niin huusi hän puoli-ääneensä hänen jälkeensä:
"Min'en ota mitään lahjaksi", ja viskasi samassa kultarahan hänen

peräänsä. Useat, tämän nähtyään, tulivat Amrein luokse ja toruivat
häntä kovasti ja kun olivat jo vähällä kohdella häntä pahoin, niin pelasti
hänet raakain ihmisten käsistä taaskin uudistalokkaan emäntä, joka jo
kerran oli sanoillaan häntä puolustanut. Vaan vaatipa hänkin, että
Amrei kiiruhtaisi Severiniä kiittämään; mutta Amrei ei vastannut
mihinkään: hän ei liikahtanut paikaltaan, ja niinpä hänen
suojelijattarensakin jätti hänet. Töin tuskin löydettiin kultaraha maasta,
ja läsnäoleva kunnanneuvos otti sen oitis talteen, antaaksensa sen lasten
holhojalle.
Tämä tapaus saattoi pikku Amrein outoon huutoon kylässä. Ihmiset
puhuivat, että vaikk'ei hän ole ollut vasta kuin moniaan päivän mustan
Marannan luona, niin on hänellä jo kaikki eukon tavat ja temput.
Ihmettä ihmeempänä pidettiin, että niin köyhäin vanhempain lapsi