Avojalka | Page 5

ja ylvästellen
kutsui sisartaankin kiipeämään sinne, tietäen, ettei tämä sitä
kumminkaan voisi tehdä. Poika poimi nyt punaisia marjoja ja viskeli
niitä sisarensa esiliinaan. Sisar pyysi, että hän poimisi marjat varsineen
päivineen, niistä kun hän sitten seppeleen sitoisi. Veli virkkoi: "enpäs
poimi!" Ja kumminkaan ei sen perästä tullut yhtään varretonta marjaa
alas.
-- "Kuules, mitä toraa varpuset pitävät!" huusi Dami puusta; "ne ovat
suutuksissaan siitä, että otan heiltä ruoan pois". Ja poimittuaan pois
kaikki marjat, sanoi hän: "Täältä en enää alas astukaan, tänne jään
iki-päiviksi, kunnes kuolleena putoan maahan, enkä ollenkaan tule
luoksesi, jollet lupaa mulle jotakin?"
-- "Mitä niin?"

-- "Ettet kanna rusthollin-emännältä saamaasi koristetta milloinkaan,
niin kauan kuin minä sen näen; lupaatko sen?"
-- "En!"
-- "Sitten en tule täältä pois!"
-- "Ole tulematta!" sanoi Amrei ja meni marjoineen pois. Mutta hän
istahti läheisen puupinon taakse, sitoi seppeltä ja tuon tuostakin vilahti,
eikö muka Dami jo tule. Hän pani seppeleen päähänsä ja äkkiä tuli hän
sanomattoman rauhattomaksi Damin tähden. Hän juoksi takaisin, Dami
istui kahden reisin oksalla, nojaten puunrunkoa vastaan ja käsivarret
ristissä.
-- "Tule alas, minä lupaan mitä tahdot!" huusi Amrei, ja samassa oli
Dami hänen luonaan maassa.
Kotona torui musta Maranna tuota tuhmaa lasta siitä, että hän oli
sitonut seppeleen niistä marjoissa, joita tarvittiin vanhempain haudoilla.
Hän repäsi sen paikalla rikki, lausuen muutamia epäselviä sanoja; sitten
otti hän kumpaakin lasta kädestä kiinni ja vei heidät hautausmaalle.
Siinä, missä kaksi multakumpua oli vierekkäin, sanoi hän:
-- "Tuossa ovat vanhempanne". Lapset katsahtivat kummastuneina
toisinsa. Maranna teki sitten sauvalla vakoja ristin muotoon haudoille ja
käski lasten panna marjoja niihin. Dami se ryhtyi rutosti työhön ja oli
riemuissansa, saatuaan punaisen ristinsä valmiiksi pikemmin kuin sisar.
Amrei katsahti vain vakaisesti häneen eikä vastannut mitään, ja vasta
sitten kuin Dami oli sanonut: "Tuosta isä iloiseksi tulee", löi hän
veljeään selkään ja sanoi: "Ole hiljaa!" Dami itkemään, kenties
katkerammin, kuin asia ansaitsikaan; silloin huudahti Amrei ääneensä:
"Jumalan tähden, anna anteeksi, anna anteeksi, että noin tein. Kas tässä,
mä lupaan tehdä sulle koko elämän ikäni kaikki minkä voin ja antaa
kaikki mitä minulla on; niinhän, Dami, enhän ole sulle pahaa tehnyt?
Sitten saat luottaa, ettei sitä enää koskaan tapahdu niinkauan kuin elän,
ei milloinkaan, ei koskaan. Oi äiti, oi isä, minä tahdon olla hyvä, sen
lupaan teille; oi äitini, oi isäni!" -- Hän ei voinut pitemmältä puhua,
mutta ääneensä hän ei itkenyt, sydän vain näkyi hänessä

sykähtelemistään sykähtelevän, ja vasta sitten kuin musta Maranna
rupesi ääneensä itkemään, itki Amreikin.
He menivät kotiin, ja kun Dami sanoi "hyvää, yötä", niin kuiskasi
Amrei hänelle hiljaa korvaan: "Nyt tiedän, me emme näe
vanhempiamme enää milloinkaan tässä maailmassa"; mutta vielä
tässäkin ilmoituksessa oli jotakin lapsellista iloa, lapsen-ylpeyttä, joka
kerskailekse tietävänsä jotakin, ja kumminkin oli tämän lapsen sieluun
noussut vähäsen sitä tietoa ikipäiviksi katkaistusta yhdistyksestä
elämän kanssa, joka herää orpoisuuden ajatuksissa.
Kun kuolema on sulkenut ne huulet kiinni, joiden piti sanoman sinua
lapseksi, niin silloin on sinulta kadonnut elonhengähdys, joka ei
milloinkaan palaja.
Vielä silloinkin kuin musta Maranna istui Amrein vuoteen laidalla,
sanoi Amrei: "Minusta tuntuu kuin putoaisin minä putoamistani,
antakaas minulle kätenne"; ja hän piti kädestä lujasti kiinni ja rupesi
nukkumaan, mutta heti kuin musta Maranna tahtoi vetäytyä pois, tarttui
hän siihen uudestaan. Maranna ymmärsi, mitä tuo lakkaamattoman
putoamisen tunne lapsessa merkitsi: ymmärrettyämme vanhempaimme
kuolleen, tuntuu kuin heiluisimme ilmassa, vaan emme tiedä, mistä
syystä emmekä tiedä minne. Vasta myöhään jälkeen puolen-yön pääsi
musta Maranna pois lapsen vuoteen äärestä, luettuaan totuttuun
tapaansa kaksitoista isämeitäänsä kuka tiesi kuinka monennen kerran.
Ankara uhka lepäsi makaavan lapsen kasvoilla. Se oli pannut kätensä
rinnalleen; musta Maranna nosti sen hiljalleen pois ja sanoi
puoli-ääneen itseksensä:
-- "Voi jospa ylitsesi valvova silmä ja sinua auttaa tahtova käsi aina,
niinkuin nyt maatessasi, sinun tietämättäsi, voisi nostaa painon
sydämmeltäsi pois! Mutta sitä ei ihminen voi, sen voipi vain Hän... Tee
mun lapselleni vieraalla maalla samoin kuin minä tälle teen"!
Musta Maranna oli "merkillinen" eukko; ihmiset nimittäin melkein
pelkäsivät häntä, niin kalsealta tuntui heistä hänen olentonsa. Hänen
miehensä oli kuollut pian kahdeksantoista vuotta sitten; hän oli

ammuttu eräässä ryöstön-yrityksessä, jonka hän oli tovereineen tehnyt
postivaunuja vastaan. Maranna kantoi silloin lasta sydämmensä alla,
kuin hänen miehensä ruumis tuottiin kylään, kasvot noessa: mutta hän
rohkaisi itsensä ja pesi kuolleen kasvot puhtaiksi, ikäänkuin olisi hän
voinut pestä hänen mustan rikoksensakin pois. Kolme tytärtä häneltä
kuoli, ja ainoastaan se lapsi, jota hän silloin oli kantanut sydämmensä
alla, oli vielä elossa. Siitä oli tullut sorja poika, kasvot vain olivat
hänellä tavattomasti mustanpuhuvat, ja nyt hän oli muuraajansällinä
muualla. Sillä Brosin ajoista saakka, ja varsinkin siitä pitäin kuin tämän
poika Severin kivimoukarinsa avulla oli kiivennyt niin korkeille
kunnian kukkuloille, oli kylässä suuri osa jälkeisiä ruvennut muuraajan
ammattiin. Lapsilla oli aina puhetta Severenistä, kuten kuninkaan
pojasta sadussa. Niinpä oli mustan Marannankin viimeisestä lapsesta,
huolimatta äidin vastuksista, tullut muuraaja, ja nyt hän oli kululla, ja
äiti, joka ei elinpäivänään ollut käynyt kylästä ulommas eikä tuota
halunnutkaan, sanoi joskus olevansa mielestään