Avojalka | Page 3

ennen oli
palvellut hänellä renkivoutina. Mutta hänen holhoustoimensa ei ollut
sen suurempi, kuin että hän säilytti myömättä jääneet isän vaatteet ja
joskus, kohdatessaan jommankumman lapsista, kysäsi: "oletkos terve?"
ja, vastausta odottamatta, meni tiehensä. Kumminkin olivat lapset
oikein ylpeitä, kuultuaan niin mahtavan talollisen olevan heidän
holhojansa; sen kautta olivat he mielestänsä jotakin erinomaista,
melkein herrasmaista. He seisoivat joskus tuon suuren talon edustalla ja
katselivat haluavin silmin ylös, ikäänkuin odottaen jotakin, mitä eivät
itsekään tienneet; ja äesten ja aurain luona riihen ladon vieressä istuivat
he usein ja lukemistaan lukivat raamatun-sanat talon päällä. Talo se
ainakin puheli heidän kanssansa, joshan ei kukaan muukaan.
Pyhäin miesten päivän edellisenä sunnuntaina olivat lapset taaskin
leikkimässä lukitun kotitalonsa edustalla -- he olivat kuni lumotut
siihen paikkaan --; silloin tuli sinne rusthollin-emäntä Hochdorffista
päin; hänellä oli suuri punainen sateenvarjo kainalossa ja musta
virsikirja kädessä. Hän oli nyt viimeistä kertaa käymässä
synnyinseudullaan, sillä jo eilen oli renki nelivaljaisilla rattailla vienyt

kaikki talon kalut kylästä ja huomenaamulla varhain aikoi hänkin
miehinensä ja kolmen lapsensa kanssa muuttaa heidän vasta
ostamalleen tilalle kaukaisessa Allgäu'ssä. Jo hyvän matkan päästä,
pellavaloukun kohdalla nyykäytti hän päätään lapsille, sillä kun tiellään
ensiksi lapsia kohtaa, niin ennustaa se onnea matkalle, mutta lapset
eivät voineet nähdä sitä, enempää kuin surumielisyyttäkään emännän
kasvoilla. Tultuaan lasten kohdalle, hän sanoi: "Terve, lapset! Mitäs te
täällä näin varhain teette? Kenenkäs lapsia te olette?"
-- "Josenhansin lapsia tuolta noin", vastasi Amrei, viitaten taloon.
-- "Voi lapsi parkoja!" huudahti emäntä, lyöden käsiään yhteen.
"Olisihan minun pitänyt tuntea sinut, tyttöni; aivan tuon näköinen oli
äitisikin, kun ennen yhdessä koulua käytiin. Me olimme hyvät ystävät,
ja onhan isänne palvellut minun serkullani, uudistalokkaalla. Kaikki
minä teistä tiedän. Mutta kuules, Amrei, miks'ei sulla ole kenkiä jalassa?
Sano sinä Marannalle, että rusthollin emäntä Hochdorffista käski
sanomaan, ettei hän tee hyvin, kun antaa sinun juoksennella tuolla lailla.
Mutta ei, ei sinun huoli sanoa, kyllä ma puhun itsekin hänelle. Mutta
Amrei, sinun pitää nyt olla suuren ja ymmärtäväisen ja ottaman vaarin
itsestäsi. Ajatteles, mitähän äitisi arvelisi, jos tietäisi sinun juosta
lirputtelevan avojaloin tämmöisenä vuoden aikana"! -- Lapsi katsahti
suurin silmin vaimoon, ikäänkuin tahtoen sanoa: eikös äiti sitten tiedä
sitä? Mutta emäntä jatkoi: "Se se surkeinta on, ett'ette edes tiedä,
kuinka kelpo ihmisiä vanhempanne olivat; iäkkäämpäin ihmisten pitää
siis sanoman se teille. Muistakaas se, että sitten vasta vanhempanne
oikein autuaita ovat, kun tuolla taivaassa kuulevat ihmisten täällä maan
päällä puhuvan: Josenhansin lapset ne ovat kaiken hyvän esikuva,
heissä vasta selvästi näkee kelpo vanhempain siunauksen".
Vaimon puhuessa viimeisiä sanoja, vierivät kyynelet nopeasti hänen
poskilleen. Surullinen liikutus hänen sielussaan, johon vielä oli ollut
aivan toisellainen syy, puhkesi näiden ajatusten kanssa esteettömästi
esiin, ja omat sekä muiden murheet valuivat yhteen. Hän laski kätensä
tytön pään päälle, ja tyttö, nähtyään vaimon itkevän, rupesi itkemään
katkerasti hänkin; hän tunsi kai, että hyvä sielu kääntyi hänen
puoleensa, ja hämärä aavistus alkoi hänessä nousta siitä, että hän

tosiaankin oli vanhempansa kadottanut.
Äkkiäpä selkenivät vaimon kasvot. Hän kohotti silmänsä, joissa vielä
kyyneleitä kimalteli, taivaasen päin ja virkkoi: "Hyvä Jumala, sen
johdatit sinä mieleeni". Kääntyen lapseen jatkoi hän sitten: "Kuules,
minäpä otan sinut mukaani. Liisa tyttäreni otti Jumala minulta pois
sinun iässäsi. Tahdotkos tulla kerallani Allgäu'hin ja jäädä luokseni?"
-- "Tahdon", vastasi Amrei päättävästi.
Silloin tunsi hän jonku ottavan häntä kiinni takaapäin ja lyövän häntä.
-- "Et saa mennä", huudahti Dami, syleillen siskoaan: koko hänen
ruumiinsa vapisi.
-- "Ole rauhassa", lohdutti Amrei, "hyvä emäntä ottaa sinutkin
mukaansa. Eikös niin? Tuleehan Damikin kerallamme?"
-- "Ei, lapseni, se ei käy laatuun, poikia on minulla kyllä".
-- "Sitten en mene minäkään", virkkoi Amrei ja tarttui veljensä käteen.
Löytyy väristys, jossa kuume ja kylme taistelevat keskenänsä, pelko
ensin ja ilo sitten. Samoin oli tuo vieras emäntäkin säikähtänyt, ja nyt
katsoi hän lapseen jollakin helpoituksen tunteella. Tunteiden
ylenpalttisuudessa, puhtaimman hyväntekeväisyyden aikeessa oli hän
ollut ottamaisillaan huoleksensa erään työn ja velvollisuuden, jonka
raskautta ja merkitystä hän ei ollut kylläksi miettinyt: mitä muka hänen
miehensä, jolta hän ei ollut ensin neuvoa kysynyt, asiasta sanoisi.
Mutta kun nyt lapsi itse kieltäytyi, niin toipui hän tunteistaan ja kaikki
tuli nyt hänelle selväksi; senpä vuoksi hän tavallansa helpoitettuna
suostui luopumaan aikeestansa. Hän oli sydämmensä tyydyttänyt
yrityksen aikomisella, ja nyt, kun esteitä ilmautui, tunsi hän
jonkinlaisen mielihyvän siitä, että se jäi sikseen, hänen itsensä
ottamatta sanaansa takaisin.
-- "Tee tahtosi", lausui emäntä. "Min'en tahdo sinua houkutella. Kenties
on parempi, ettäs ensin kasvat suureksi. Hyvä on, että nuorena opitaan

puutosta kärsimään, parempaan pian perehtyy; ken nuorena ollessaan
on saanut vaivaa nähdä, siitä on tullut kelpo ihminen. Ole vain kiltti
tyttö. Mutta panepa mieleesi, että, kun vaan olet hyvä lapsi, niin
vanhempaisi tähden aina saat turvan luonani, niin kauan kuin vaan
Jumala minulle elonaikaa suo. Älä unohda, ett'et ole yksinäsi
maailmassa, kun sulle pahoin käy. Muistapa vain talon-emäntää
Allgäu'in Zusmarshofenissa. Ja vielä eräs asia. Älä puhu tuolla kylässä
mitään siitä, että tahdoin ottaa sinut mukaani; ihmiset näet rupeaisivat
vain moittimaan sinua, miks'et muka mennyt. Mutta hyvä se