Avojalka | Page 2

usein ennenkin tehnyt ja aina uudisteli, kun tahtoi veljeään huvittaa.
Aurinko oli hajoittanut sumun, ja pieni laakso kimalteli loistossaan,
kun lapset läksivät lammen rannalle viskomaan litteitä kiviä
vedenpintaa myöten. Mennessään painoi tyttö vielä kerran oven
ramppia, mutta se ei auennut nytkään, eikä ikkunassakaan näkynyt
ketään. Sitten leikkivät lapset luikaten ja naureskellen lammen rannalla
ja tyttö näkyi olevan hyvillään oikeastaan siitä, että veikko aina
paremmin viskasi ja oli siitä riemuissaan sekä tuli aivan kiihkoiseksi;
näkyipä tyttö oikein tahallaan tekeyvän taitamattomammaksi kuin
olikaan, sillä hänen kivensä ne melkein aina pudota pukahtivat suoraan
veteen heti ensi heitosta, ja siitäkös sitten naurua kesti! Leikin innossa

eivät lapset muistaneetkaan, missä olivat ja mitä vasten tänne olivat
tulleet, ja kumminkin olivat nuo kaksi seikkaa kumpikin yhtä
murheellista kuin harvinaista laatua.
Mainitussa talossa, joka nyt oli suljettuna, asui vielä vähän aikaa sitten
Josenhans vaimonsa ja kahden lapsensa Amrein (Anna-Marian) ja
Damin (Damianin) kanssa. Isä oli puunhakkaaja metsässä, mutta pystyi
kaikenlaisin muihinkin töihin, sillä tupansa, jonka hän oli ostanut
rappeuneessa tilassa, oli hän itse korjannut ja varustanut uudella katolla;
syksyllä aikoi hän valaista sen sisästäkin uudelleen; sitä varten on
tuolla kalkki jo valmiina punertavilla oljilla katetussa kuopassa. Vaimo
oli kylän parampia päiväläisiä, yöt ja päivät hääräili hän milloin minkin
luona työssä, sillä hän oli totuttanut lapsensa ja erittäinkin Amrein jo
aikaisin tulemaan yksinänsä toimeen. Rahan-ansion ja tyytyväisyyden
kautta taloudenpidossa oli talo onnellisimpia asuntoja kylässä. Silloinpa
kaasi kulkutauti äidin sairaanvuoteelle, huomispäivänä isänkin, ja
moniaan päivän perästä kannettiin pienestä tuvasta kaksi kirstua ulos.
Lapset oli jo vanhempain sairastuttua viety naapuritaloon Sysi-Matin
luo, ja vanhempainsa kuolemasta saivat he tiedon vasta ensi
sunnuntaina, jolloin heille pantiin kirkkovaatteet päälle ja he vietiin
saattamaan ruumiita hautaan.
Vaikk'ei Josenhansilla eikä hänen vaimollansa ollut läheisiä sukulaisia
näillä seuduilla, niin kovastipa ihmiset sittenkin itkivät ja ylistelivät
kuolleita, ja kylänvanhin se talutti lapsia käsistä, kun astuttiin kirstujen
perässä. Haudallakin olivat lapset vielä hiljaa ja huolettomina, ja vaikka
he kyllä usein kyselivätkin, missä muka isä ja äiti ovat, niin olivat he
kummikin melkein iloisia, sillä he olivat aterialla kylänvanhimman
luona ja joka ihminen oli niin erinomaisen ystävällinen heitä kohtaan,
ja kun pöydästä oli noustu, niin pistettiinpä piirakoita paperissa heille
mukaankin. Mutta kun illalla, kunnallishallituksen päätöksen mukaan,
Korppi-Sakari tuli noutamaan Damia ja musta Maranna Amreita
luokseen, niin lapsetpa eivät tahtoneetkaan erota, vaan rupesivat
kovasti itkemään ja pyrkivät kotiin. Dami saatiin kumminkin
kaikenlaisilla lupauksilla taipumaan, mutta Amreita ei tahdottu saada
väen väkisinkään lähtemään, kunnes viimein kylänvanhimman
renkivoutti kantoi hänet käsissään mustan Marannan taloon. Sinne oli

tosin tuotu hänen vuoteensa kotitalosta, mutta hän ei tahtonut käydä
maata, kunnes hän viimein itkusta väsyneenä nukkui lattialle ja
nostettiin vaatteet päällä vuoteelle. Damikin kuului kovasti itkeneen
Korppi-Sakarin luona, sitten huudahti hän haikeasti, vaan hiljeni kohta
jälleen. Ensi iltana jo osoitti tuo pahamaineinen musta Maranna
hellyytensä kasvattiaan kohtaan. Jo moneen monituiseen vuoteen ei
ollut hänellä ollut lapsia ympärillään, ja nyt seisoi hän makaavan lapsen
ääressä ja virkkoi melkein ääneensä: "Onnellista on lapsen uni! se itkeä
tissuttaa katkerastikin, eikä aikaakaan, niin jopa nukahti, levollisena,
vuoteellaan vieritteleimättä, kieritteleimättä".
Eukko huokasi syvään.
Huomis-aamuna meni Amrei kohta veljensä luo ja auttoi häntä
pukeumaan ja lohdutti häntä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut; kun isä
tulee, niin kyllä hän muka näyttää Korppi-Sakarille. Sitten menivät
lapset kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja itkivät kovasti, kunnes
Sysi-Matti, joka asui naapuritalossa, tuli sinne ja vei heidät kouluun.
Hän pyysi opettajan selittämään lapsille, että heidän vanhempansa ovat
kuolleet, itse hän muka ei oikein osaa selittää sitä ja varsinkaan ei
Amrei ota sitä yhtään ymmärtääkseen. Opettaja teki, minkä voi, ja
lapset rauhoittuivat. Mutta koulusta menivät he jälleen kotitalolleen ja
odottivat siellä näljissään kuni eksyneet, kunnes ihmiset tulivat
noutamaan heidät pois.
Josenhansin tuvan otti kiinnikkeen omistaja jälleen huostaansa,
vainajan tekemät velan maksut menivät hukkaan, sillä muualle
siirtymisen kautta on talojen hinta sanomattomasti alennut; kylissä
seisoo useita taloja tyhjillään, ja autioksi jäi Josenhansinkin tupa. Koko
irtonainen tavara myötiin, ja siitä saatiin lapsille vähäisen perintöä;
mutta sitäpä ei riittänyt likimainkaan maksoksi heidän ylläpidostaan, he
olivat kunnan lapsia ja senvuoksi he sijoitettiin semmoisten luokse,
jotka ottivat heidät vähimmästä maksusta.
Kerran kertoi Amrei riemulla veljelleen, tietävänsä, missä heidän
entinen käki-kellonsa oli, sen oli Sysi-Matti ostanut; ja vielä illalla
seisoivat lapset talon edustalla odotellen, kunnes kellon käki rupesi
kukkumaan; silloin he naurahtelivat toisilleen.

Ja joka aamu kulkivat lapset kotitalolleen, kolkuttivat ovelle ja
leikkivät lammen rannalla, niinkuin näemme heidän tänäänkin tekevän,
mutta nytpä kuulahtivat he, kuuluupa ääni, joka ei ole tavallista tähän
aikaan vuotta: käki Sysi-Matin tuvassa kukkui kahdeksan kukahdusta.
-- "Nyt on aika lähteä kouluun", sanoi Amrei ja läksi veljensä kanssa
kulkemaan nopeasti puiston kautta kylään takaisin. Uudis-talokkaan
viimeisen riihen kohdalla sanoi Dami: "Meidän holhojallamme on jo
tänään puitu paljon eloja". Hän osoitti samassa puijain lyhteiden siteisin,
jotka riippuivat kuni tunnusmerkit riihen ovella. Amrei nyykäytti
päätään äänetönnä.

2. Kaukainen sielu.
Uudistalokas, jonka punaiseksi maalattu talo raamatun-lauseineen,
suuren sydämmen muodossa, seisoi lähellä Josenhansin taloa, oli
kunnallishallituksella nimityttänyt itsensä orpojen holhojaksi. Sitä
nimitystä hän sitä vähemmin vastusti, koska Josenhans