Avojalka

Avojalka

The Project Gutenberg EBook of Avojalka, by Berthold Auerbach This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Avojalka
Author: Berthold Auerbach
Translator: Samuli Suomalainen
Release Date: June 26, 2006 [EBook #18694]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
AVOJALKA ***

Produced by Tapio Riikonen

AVOJALKA
Kirj.
Berthold Auerbach

Suomentanut ["Barfüssele"] Samuli S.
K. E. Holm, Helsinki, 1876.

SISÄLLYS:
1. Lapset kolkuttavat ovelle. 2. Kaukainen sielu. 3. Puusta synnyintalon
luona. 4. Avaudu! 5. Selja-aholla. 6. Mökin-eukko. 7. Laupias sisar. 8.
Säkki ja kirves. 9. Kuokka-vieras. 10. Yksi ainoa tanssi vaan. 11.
Niinkuin laulussa sanotaan. 12. Hän on tullut. 13. Äidin sydämmestä.
14. Ratsumies. 15. Sidottu ja päästetty. 16. Helkkyhepo. 17. Vuorten ja
laaksojen poikki. 18. Ensimmäinen takkavalkea. 19. Salaisia aarteita.
20. Perheen keskuudessa.

1. Lapset kolkuttavat ovelle.
Aamulla varhain syksyn sumussa kulkee kaksi lasta, poika ja tyttö,
kumpikin noin kuuden tai seitsemän vuoden iässä, käsitysten
puistontietä myöten kylästä ulos. Tytöllä, joka nähtävästi on iältään
vanhempi, on taulu, kirjoja ja vihkoja kainalossa; poika kantaa samoja
kapineita avonaisessa, harmaasta palttinasta tehdyssä, laukussa, joka
riippuu hänen olkansa yli. Tytöllä on päässä valkoisesta kilpikankaasta
tehty päähine, joka ulottuu otsalle saakka ja sillä tavoin vain tarkemmin
näyttää mykevän otsan kaarituksen; poika on paljain päin. Heidän
astuessaan eivät kuulu kuin toisen askeleet, sillä pojalla on kovat
kengät jaloissa, vaan tyttö on avojaloin. Missä tie sallii, kulkevat lapset
vierekkäin; mutta kun polku käy kapeaksi, niin astuu tyttö aina edeltä.
Pensaiden kellastuneita lehtiä peittää valkoinen huurre, ja pihlaja sekä
kuusainmarjat ja erittäinkin pystypäät orjantappurat alastomilla oksilla
ovat kuin hopeoituja. Varpuset sirkuttelevat pensastossa ja lasten
lähetessä pyrähtelevät säikähtyneinä lentoon joukottain, vaan laskeuvat
jälleen lähelle heitä, kunnes uudestaan säpsähtävät ja lentävät vihdoin
puistoon, istautuen siellä omenapuuhun, niin että lehdet rapisten
putoilevat maahan. Harakka lentää kapsahtaa tieltä ja kiitää suureen

metsä-pääronapuuhun, jossa varikset istua kököttelevät; jotakin
harakka heille lie virkkanut, sillä varikset pyrähtävät ilmaan,
liihoittelevat puun ympäri, kunnes vanha varis laskeutuu ylimmäisen,
heiluvan latvan nenään, ja muutkin löytävät alemmilla oksilla sopivat
paikat katsellaksensa: hauskahan tuota olisi tietääkin, miksi lapset
koulukapineineen ovat lähteneet kiertoteille ja kulkevat kylästä ulos;
korppi se oikein vakojana lentää lepsuttaa edeltä ja istautuu latvotun
salavan oksalle lammikon rannalla. Mutta lapset ne kulkevat hiljalleen
tietänsä, kunnes ennättävät lammikon rannalla kasvavain leppäpuiden
kohdalla maantielle, ja kulkevat sitten tien poikki toisella puolella
olevan matalan tuvan eteen. Tuvan ovi on kiinni ja lapset, seisahtuen,
napauttavat hiljaa siihen. Tyttö huudahtaa rohkeasti: "isä! äiti!" ja
verkalleen ääntää poikakin: "isä! äiti!" Tyttö ottaa kiinni, härmäisestä
ovenrampista ja painaa sitä hiljaa: oven laudat narahtavat, tyttö
kuuntelee, mutta turhaan, ja nyt uskaltaa hän ruveta nopeammin
kolisuttamaan ramppia, mutta äänet vaikenevat autiossa eteisessä;
ihmisääntä ei kuulu sisästä, ja asettaen suunsa ovenraolle huutaa poika;
"isä! äiti!" Hän katsahtaa kysyväisenä sisareensa; hänen henkäyksensä
ovelle on muuttunut härmäksi sekin.
Sumun verhoamasta kylästä kuuluu riihimiesten kalkutuksia, milloin
vihaisen vihurin kaltaisina, milloin verkalleen ja hiljalleen naksutellen,
milloin raikkaasti, milloin taas kumeasti ja tohuten; nyt ei kuulu kuin
yksityisiä kolahduksia, mutta pian yhtyvät jälleen kalkutukset eri
haaroilta yhteen. Lapset seisovat neuvottomina. Viimeinkin lakkaavat
he kolkuttamasta ja kutsumasta ja istauvat ylöskaivetuille
puunkannoille. Nämä ovat päälletysten pihlajan ympärillä, joka kasvaa
tuvan vieressä ja nyt koreilee punaisilla marjoillaan. Katsomistaan
katsovat lapset vielä oveen, mutta tämä ei ota auetakseen.
-- "Nuo on isä tuonut Moosbrunnin metsästä", virkkaa tyttö, kantoihin
osoittaen, ja lisää tietäväisen näköisenä: "niistä lähtee paljon lämmintä,
ne ovat kelpo puita, niissä on paljon pihkaa, ja se palaa kuni kynttilä;
hakkaaminen niissä kumminkin enimmän maksaa".
-- "Jos olisin jo aika mies", vastasi poika, "niin ottaisin isän suuren
kirveen ja tammisen nuijan ja kaksi rautaista nalkkia ja leppäisen

myöskin ja sitten mä silpoisin niitä rikki kuin lasia ja sitten tekisin
niistä sorean teräväkärkisen pinon, niinkuin Sysi-Matti metsässä, ja kun
isä tulisi kotiin, niin hänenpä olisi niin hauskaa! Mutta sin'et saa sanoa,
kuka sen on tehnyt". Niin päätti poika pakinansa, häristäen sormellansa
sisarelleen. Tällepä näkyi jo jonkunlainen aavistus hämärtävän siitä,
ettei isän ja äidin odottamisesta lähde mitään, sillä hän katsahti
veljeensä varsin murheellisena, ja luotuaan silmänsä hänen kenkiinsä,
sanoi hän: "Silloinhan pitäisi sulla olla isän suuret saappaat myös.
Mutta mennäänpäs voileipiä viskomaan. Saatpas nähdä, että minä
viskaan kauemmaksi, kuin sinä".
Tiellä sitten sanoi tyttö: "Jahka annan sulle arvoituksen: Mikäs puu
tuletta polttaa?"
-- "Koulumestarin pamppu, kun kämmenille annetaan", vastasi poika.
-- "Eipäs ollutkaan! Puu, jota kiskotaan, ja polttaa tuletta"... Ja
pensasaidan luona pysähdyttyänsä, hän kysäsi: "seipään päässä sill'on
sija, punavaippa verhonansa, kiviä on kohtu täynnä; arvaas, niin olet
mies!"
Poika mietti kotvasen syvästi ja huudahti sitten: "Maltas, älähän vielä
sano sitä... Sehän on orjantappura".
Tyttö myönsi päänsä nyykäyksellä ja näytti semmoiselta, kuin vasta
ensi kerran olisi antanut veljelleen tämän arvoituksen, vaikka oli sitä jo