Aseet pois! | Page 7

näihin
aikoihin. Kaikki muut asiat elämässä olivat aivan arvottomia. Kaikki
kysymykset paitsi: kuinka ja koska on sota loppuva? olivat aivan
merkityksettä ja arvotta. Syötiin, juotiin, luettiin ja tehtiin askareita,
mutta huolimatta niistä. Ainoat, joilla oli jotain arvoa, olivat Italiasta
tulevat sähkösanomat.
Parhaimmat ilon lähteeni olivat luonnollisesti ne tiedot, joita sain
Arnolta itseltään. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisia; -- kirjeiden
kirjoittaminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvin puolensa, -- mutta ne
täyttivät kuitenkin sydämeni sillä iloisella tiedolla, että hän vielä oli

hengissä ja vahingoittumatta. Säännöllisesti eivät nämä kirjeet ja
tiedonannot voineet tulla, sillä usein olivat kaikki liikeneuvot
keskeytetyt, tahi -- kun sattui taistelu -- sotaposti estetty.
-- Kun luettelo kaatuneista julkaistiin, ja minä en ollut muutamiin
päiviin kuullut Arnosta mitään, kuinka suurella tuskalla luinkaan
kaatuneitten nimet! -- -- Se oli yhtä jännittävä kuin arpajaislistan
tarkastaminen toivossa että on voittanut, mutta päinvastaisessa
tarkoituksessa. Mitä tässä listassa etsii, -- on kiitollinen Jumalalle, jos
ei sitä löydä.
Kun ensi kerran luin sellaista listaa, en ollut silloin saanut mitään
tietoja neljääntoista päivään -- ja kun huomasin, ettei nimi »Arno
Dotsky» ollut luettelossa, panin käteni ristiin ja huokasin ääneen:
»Jumalani, minä kiitän sinua!» Mutta tuskin olin tämän sanonut,
ennenkuin tunsin ikäänkuin vihlovan epäsoinnun kiitoksessani. Otin
listan uudelleen käteeni ja luin jälleen siinä olevat nimet. Siis senvuoksi,
että Adolf Schmidt ja Karl Müller sekä moni muu, -- mutta *ei* Arno
Dotsky, -- oli jäänyt taistelutantereelle, olin minä kiittänyt Jumalaa.
Sama kiitos olisi samalla oikeudella kohonnut taivasta kohden niiden
sydämmistä, jotka olivat olleet levottomia Schmidtin ja Müllerin
tähden, jos ne olisivat näiden nimien sijasta lukeneet nimen Dotzky. Ja
miksi olisi juuri minun kiitokseni taivaalle miellyttävämpi kuin heidän?
Minun ylpeilevä uskoni, että Arno olisi tullut pelastetuksi minun
tähteni ja itsekkäisyyteni, että kiitin Jumalaa siitä, että en *minä*, vaan
Schmidtin ja Müllerin vaimot vuodattivat katkeroita kyyneliä
lukiessaan tätä listaa, -- niin, juuri tuo oli se epäsointu, jonka tunsin
vihlovan sydäntäni kiitosta lausuessani.
Samana päivänä sain jälleen kirjeen Arnolta.
»Eilen oli kiivas ottelu. Valitettavasti, valitettavasti jouduimme
tappiolle. Mutta ole huoletta, rakas Martha, ensi taistelussa me kyllä
voitamme. Tämä taistelu oli ensimmäinen suuri tulikoetukseni. Minä
seisoin keskellä tiheää kuulasadetta -- -- omituinen tunne -- -- kyllä se
kuitenkin on hirvittävää. Mies raukat, jotka kaatuilevat ympärillä, ja
joiden täytyy antaa maata siinä huolimatta heidän valituksistaan ja
voivotuksistaan -- -- *c'est la guerre!*[1] Mutta, voi hyvin niin kauvan,

lemmittyni! Kun me kerran Turinissa teemme rauhanehtoja, silloin
tulet sinä minua sieltä hakemaan. Täti Maria on varmaankin niin hyvä
ja hoitaa sillä aikaa meidän pientä korpraaliamme.»
[1] Tämä on sota! Suomentaja.
Jos sellaiset kirjeet tuottivatkin valon hetkiä elämääni, niin olivat yöt
elämäni mustia varjopaikkoja. Kun silloin heräsin suloisista unelmista,
jotka hetken lohduttivat minua surussani, muistin taaskin kauhean
todellisuuden kaikkine mahdollisuuksineen, ja minä jouduin niin
hirveään epätoivoon, etten voinut uudelleen nukkua useaan tuntiin. En
voinut saada mielestäni sitä ajatusta, että Arno kenties juuri tällä
hetkellä lepäsi valittaen ja kuolemaisillaan jossain haudassa, haluten
pisaran vettä ja kaipauksella huutaen minua. Ja ainoastaan siten, että
koetin kaikin ajatuksineni mietiskellä hänen takaisin tuloansa tyynnyin
vihdoinkin. Olihan paljo luultavampi, että hän tulisi takaisin, kuin että
hän kuolisi, ja minä kuvittelin mielessäni pienimpiin yksityiskohtiin
asti jälleennäkemisen onnen.
Isäni oli hyvin alakuloinen. Surusanoma saapui toisensa jälkeen. Ensin
Montebella, sitte Magenta. Mutta ei ainoastansa hän, koko Wien oli
alakuloinen. Oli toivottu niin varmasti, että saataisiin ainoastaan
voitonsanomia, joiden johdosta vietettäisiin juhlia lippujen liehunnalla,
ja laulettaisiin kirkoissa Te Deumia.[1] Ja sen sijaan olikin Turin se
paikka, jossa liput liehuivat ja papit lauloivat: Herra Jumala, ylistämme
sinua siitä, että olet auttanut meitä voittamaan ilkeitä *Tedeschiä*.
[1] Kiitos- ja ylistysvirsiä. Suomentaja.
-- Etkö luule isä, että tehdään rauha, jos meikäläiset vielä joutuvat
tappiolle? -- kysyin minä. -- Siinä tapauksessa minä melkein toivoisin
että -- --
-- Etkö häpeä puhua sellaista! Mieluummin tulkoon seitsenvuotinen,
niin, kolmenkymmenvuotinen sota, kunhan me vaan lopuksi voitamme
ja saamme määrätä rauhan ehdot. Mitä varten sinä luulet sotaan
mentävän, jos niin pian kuin mahdollista tahtoisi sieltä palata?
Silloinhan voisi yhtä hyvin olla sotaan lähtemättä.

-- Se olisikin paras, -- sanoin minä huoaten.
-- Mitä pelkurimaisia olentoja te, naiset, kumminkin olette! Ja sinäkin,
joka olet kasvatettu sillä tavoin, että sinulla olisi hyvät käsitykset
isänmaanrakkaudesta, ja kunniantunnosta, olet nyt aivan allapäin ja
asetat yksityisen rauhasi korkeammalle, kuin maan kunnian ja
menestyksen. Rakkaus puolisoon ja perheeseen on tosin hyvin hyvä,
mutta sen täytyy tulla vasta toiseen sijaan.
-- Täytyykö sen!?
Kaatuneitten luettelossa oli jo ollut useitten minun tuttujeni upseerien
nimiä. Muiden muassa erään minulle rakkaan vanhan naisen poika --
ainoa poika.
Eräänä päivänä tahdoin mennä rouva-parkaa tervehtimään, vaikka se
tuntuikin kiusalliselta ja vaikealta. Lohduttaa en häntä varmaankaan
voinut, mutta olihan se sentään rakkaudenvelvollisuus -- ja minä
menin.
Kun saavuin rouva Ulsmannin asunnolle, epäilin kauvan ennenkuin
soitin ovikelloa. Kun viimeksi olin tässä paikassa, oli täällä pienet,
hauskat tanssiaiset. Rakastettava, vanha emäntä oli silloin itse ilo. Illan
kuluessa sanoi hän kerran minulle: »Martha, me molemmat olemme
koko Wienin kadehdittavimmat naiset: sinulla on komein