Aseet pois! | Page 6

tulikin, näki aina samallaiset
liikutetut kasvonilmeet, ja kuuli samat vilkkaat keskustelut sotatoiveista.
Kaikki, mikä muutoin vetää ihmisten huomiota puoleensa: teatteri,
asioimiset, taide -- oli nyt vaan sivuasioita. Tuntui siltä kuin ei olisi
ollut oikeutta ajatella mitään muuta nyt, kun sellainen suuri
maailmanhistoriallinen asia tapahtui. Voitoistansa varmat armeijan
päälliköt, helkkyvän soiton mukaan pois marssivat sotajoukot,
isänmaallista innostusta uhkuvat puheet, alituiset vetoamiset hyveeseen,
kunniaan, velvollisuuteen, uljuuteen ja alttiuteen, molemminpuoliset
vakuutukset siitä, että kuuluttiin urhokkaimpaan, voittamattomimpaan
kansaan maailmassa, tämä kaikki levitti sotaan lähdön yli omituisen
sankarillisen tunnelman, joka kohotti koko kansan ylpeyttä ja herätti

jokaisessa yksityisessä sen tunteen, että hän oli suuri kansalainen
suuressa ajassa.
Sellaiset rumat ominaisuudet kuin saaliinhimo, viha, julmuus ja petos
pidettiin kyllä myöskin sodan ominaisuutena, mutta aina ainoastaan
vihollisen puolella, jonka kehnous oli päivän selvä. Jos jättää
huomioonottamatta sen, että taistelu, jonka nyt piti alkaa, valtiolliselta
kannalta olikin aivan välttämätön, niin oli vastustajan voittaminen
siveellinen velvollisuus, kuritus, joka sivistyneiden tuli antaa noille
italialaisille, noille kevytmielisille, petollisille, irstaille roistoille! -- -- --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- Ja tuo Ludvig Napoleon -- mikä kamalan
kunnianhimoinen ja juonitteleva olento! Kun hänen huhtikuun 29
päivänä antama julistuskirjansa julkaistiin sanoilla: »*Adrian mereen
asti vapaa Italia*», herätti se oikean suuttumuksen myrskyn. Uskalsin
tuoda esiin sen vaatimattoman muistutuksen, että tuohan oli
jalomielinen ajatus, jonka täytyy Italian isänmaanystävissä herättää
ihastusta, mutta ankaruudella käskettiin minun olla vaiti. Sitä
uskonkappaletta, että Ludvig Napoleon oli aika »konna», ei saanut, niin
kauvan kun hän oli meidän vihollisemme, millään tavalla moittia, sillä
kaikki mitä hän teki, oli jo edeltäpäin kirottua. Taas heräsi minussa
hiljainen epäilys. Kaikissa historiallisissa kertomuksissa, joita olin
lukenut, olin aina huomannut, että kertojan ihailu ja myötätunto oli aina
sen puolueen puolella, joka oli tahtonut taistella vapautensa edestä ja
poistaa yltänsä vieraan ikeen. En tosin voinut itselleni oikein selvittää,
mitä tarkoitettiin käsitteellä »ies» ja mitä runoilijan aina ylistämällä
sanalla »vapaus», mutta sen verran toki käsitin, että vapauteen
pyrkimys ja ikeen poistaminen tällä kertaa ei ollut itävaltalaisten
puolella, vaan italialaisten. Mutta näittenkin arasti lausuttujen
epäilysteni vuoksi tulin minä tykkänään maahan masennetuksi. Olin
onnettomuudekseni taaskin koskettanut yhtä uskonsääntöä, nimittäin
sitä, että meidän hallituksemme, s. t. s. se hallitus, jonka alueella on
sattunut syntymään, ei koskaan voisi tehdä mitään, joka on väärin, vaan
ainoastaan levittää siunausta; että ne, jotka tahtoivat erota »meistä»,
eivät ole vapauden sankareita, vaan kapinoitsijoita, ja että »me»
kaikissa tapauksissa olemme oikeassa.
Toukokuun ensimmäisinä päivinä läksi se rykmentti liikkeelle, johon

Arno oli siirtynyt. Kello kuusi aamusilla kolkutettiin meidän
ovellemme, ja minä hypähdin ylös lyhyestä, levottomasta unesta, johon
olin vihdoinkin valvotun yön jälkeen vaipunut.
-- Kello on kuusi, herra luutnantti, -- ilmoitti palvelija, jonka oli
käsketty ajoissa herättää.
Arno nousi ylös. Nyt oli siis eronhetki tullut.
-- Ole nyt uljas, Martha, -- sanoi hän rohkaisten, -- tämä matka kestää
korkeintaan kaksi kuukautta, ja sitten olen jälleen luonasi. Mitä hittoa,
tuhannesta kuulasta sattuu vaan yksi, eikä suinkaan sen tarvitse juuri
minua kohdata. Ovathan muutkin palanneet sodasta, katsopas
esimerkiksi isääsi! Ja kerranhan sen kuitenkin täytyy tapahtua! Et
suinkaan ole mennyt naimisiin husaariupseerin kanssa siinä luulossa,
että hänellä olisi vaan toimena kaduilla marssiminen ja komealta
näyttäminen. Kirjoitan usein sinulle ja kerron, miten raikasta ja iloista
sotaelämä on. Jos jotain surullista olisi tulossa, ei varmaankaan mieleni
tuntuisi niin iloiselta kuin nyt, -- menen vaan hankkimaan itselleni
kunniamerkin, näetkös. Hoida nyt vaan itseäsi ja Ruruamme, -- -- jos
minä saan ylennystä, saapi hänkin pienen arvon koroituksen. Sano
terveisiä pojalle minulta, en halua enää uudistaa eilistä hyvästijättöä.
Ajatteles, kuinka hauskaa, kun hänen isänsä sitte saa kertoa hänelle
suurista voitoista Italian sodassa vuonna 59 -- -- --.
Kuuntelin hartaasti hänen puhettansa. Nuo lohduttavat lauseet tekivät
minulle niin hyvää. Menihän hän niin mielellään ja niin iloisena
taisteluun, -- eikös siis tuskani ollut itsekäs ja oikeudeton?
Taaskin kolkutettiin ovelle.
-- Aika kiirehtii, herra luutnantti.
-- Olen heti valmis. -- Hän avasi sylinsä: -- Nyt, Martha, lemmittyni,
vaimoni, jää hyvästi!
En voinut puhua, sana »jää hyvästi» ei tahtonut tulla huulieni yli.
Tunsin, että en voisi hillitä itseäni, jos lausuisin nuo sanat, ja minä en

tahtonut häiritä hänen levollisuuttaan tällä viimeisellä hetkellä. Tahdoin
antaa tuskalleni valtaa vasta sitte, kun olin yksin.
-- Voi hyvin, rakkaani, voi hyvin!
Näin hänen huulensa vapisevan, näin hänen povensa kohoilevan kuin
kovan tuskan käsissä, -- ja painaen molemmat kätensä kasvojansa
vastaan, nyyhkytti hän ääneen.
Tämä oli minulle liiaksi, luulin, että kadottaisin järkeni. Kiertäen käteni
hänen kaulaansa, huusin epätoivon tuskalla:
-- Arno, Arno, jää kotiin, jää kotiin! -- Tiesin pyytäväni mahdottomia ja
kuitenkin rukoilin uudelleen ja yhä uudelleen: jää kotiin!
-- Herra luutnantti, -- kuului ääni etuhuoneesta, -- pelkään, että
myöhästytte!
Vielä suudelma, viimeinen suudelma, ja hän riensi ulos.
* * * * *
Liinan-nukan nyppiminen, molempien armeijan liikkeitten
tarkastaminen kartalta, sotaa koskevien kysymysten ratkaiseminen
sakkilaudalla, esimerkiksi: Itävalta koettaa ja tulee voitetuksi
neljännellä liikkeellä; kirkossa käyminen ja harras rukoileminen
rakastettujen ja isänmaan aseitten puolesta; keskustelu sotapaikalta
tulevista tiedoista, -- tämä täytti minun ja omaisteni koko elämän