Aseet pois! | Page 5

Nousin reippaasti ja ojensin hänelle molemmat käteni:
-- Arno, olen ylpeä sinusta!
Hän painoi käteni huulillensa, sitte kääntyi hän isään päin ja huudahti
ilosilmin:
-- Sen tytön olet kasvattanut hyvin, appivaari!
* * * * *
Loppuehdotus hyljätty! Se oli tapahtunut Turinissa huhtikuun 26
päivänä. Arpa oli siis heitetty -- sota julistettu.
Jo viikon ajan olin valmistautunut siihen, mitä nyt oli tapahtunut, mutta
kuitenkin kohtasi sanoma minua kuin kova isku. Kun Arno ilmoitti sen
minulle, heittäysin itkien sohvalle ja kätkin pääni tyynyihin.
Hän istahti vierelleni ja lohdutti minua lempeästi sekä lopetti sanoilla:
-- Ja ajattelepas, kuinka hauskaa, kun tulen takaisin kolmas tähti
kauluksessa -- ja kenties risti rinnassani.
Mutta minä itkin vaan yhäkin. Kuinka vähäpätöiseltä tuntuivat minusta
sekä tähdet että ristit tällä hetkellä! Ei edes kymmenenkään ristiä, jotka
peittäisivät tuota kallista rintaa, voisi palkita minulle sitä, että kuula
mahdollisesti sen lävistäisi!
Arno nousi ja suuteli minua lempeästi otsalle.
-- Nyt minun täytyy mennä everstini luo. Itke nyt kylliksi, lapseni, niin

olet rohkea ja iloinen, kun tulen takaisin. Ei suinkaan pieni vaimoni nyt,
kun vaara on silmien edessä, tahtone ottaa minulta pois kaikkea
rohkeutta ja taistelunhalua. Hyvästi aarteeni! -- Ja hän meni.
Koetin tyyntyä. Niin, olihan velvollisuuteni rohkaista häntä, niin hyvin
kuin voin. Tämähän on ainoa keino, jolla me, naiset, voimme osoittaa
isänmaanrakkauttamme, ainoa keino, jolla me voimme tulla osallisiksi
siitä kunniasta, jonka miehemme voittavat taistelutantereella -- eli
oikeammin »tappotantereella». Sillä tapettuina jäävät tantereelle sotaan
pakotetut ihmisraukat -- avonaisine, verisine haavoineen -- -- -- ja
niiden sekaan ehkä -- -- -- ääneen nyyhkyttäen ajattelin aatokseni
loppuun.
Kamarineitsyeni, Betty, riensi sisälle säikähtyneenä. Hän oli kuullut
minun huudahtavan.
-- Jumalan tähden, rouva kreivitär, mitä on tapahtunut?
Katsoin tyttöön. Hänenkin silmänsä olivat itkusta punaiset, ja minä
ymmärsin syyn. Hänkin oli kuullut kauhean uutisen ja hänen
sulhasensa oli sotilas. Tunsin hartaan halun painaa kovan kohtalon
alaista sisartani sydäntäni vastaan.
-- Ei se ole niin vaarallista, lapseni, -- sanoin lohduttaen. -- He menevät
taisteluun, mutta he tulevat jälleen takaisin.
-- Eivät kaikki, kreivitär, -- huudahti hän nyyhkyttäen.
Nyt saapui huoneeseen tätini ja Betty poistui.
-- Tulin sinua lohduttamaan, Martha, -- sanoi hän syleillen minua, -- ja
pyytämään sinua, että kantaisit koettelemuksesi nöyryydellä.
-- Sinä tiedät siis kaikki -- --
-- Koko kaupunki sen tietää ja kaikkialla on suuri ilo. Tämä sota on
hyvin yleisesti tunnettu.
-- Ilo, täti Maria?

-- Tietysti, niiden seassa, joilla ei ole ketään sukulaista armeijassa.
Mutta minä tiesin sinun surusi ja senvuoksi tulin tänne. Pian tulee sinun
isäsikin, mutta ei lohduttamaan, vaan onnittelemaan sinua. Hänen
mielestään on se suuri onni Arnolle, että hän saa seurata mukana. Ja
onhan hän oikeassa. Eihän sotamiehelle ole mikään parempi kuin sota.
Sinunkin täytyy ajatella asiata siltä kannalta, velvollisuushan on
täytettävä ennen kaikkea! Se, minkä täytyy tapahtua -- --
-- Niin, sinä olet oikeassa, täti. Se, minkä täytyy tapahtua, se mikä on
välttämätöntä -- --
-- Jonka Jumala tahtoo, -- oikaisi täti.
-- Täytyy kestää lujuudella ja nöyryydellä.
-- Oikein, Martha! Kaikkihan käy niinkuin sen on kohtalo määrännyt.
Mutta meidän tulee rukoilla paljo ja hartaasti rakkaitten sotilastemme
puolesta.
Niin, koko sillä ajalla kuin mieheni olisi poissa, tahdoin minä hartaasti
rukoilla Jumalaa kääntämään kaikki kuulat pois rakastetustani. -- --
Kääntämään? Minä säpsähdin ehdottomasti. *Kehen ne sensijaan
sattuisivat?* Kentiesi johonkin toiseen, jonka hengen puolesta yhtä
hartaat rukoukset olivat ylös kohonneet? Ja mitä olin
fysiikkatunneillani oppinut luonnonlakien järkähtämättömistä
säännöistä?
-- Niin, täti, -- sanoin minä ääneen, keskeyttäen nuo vastakkaiset
lausunnot, jotka ajatuksissani risteilivät, -- niin, rukoilkaamme
ahkerasti, ja Jumala on kuuleva rukouksemme, Arno on palaava
vahingoittumatta.
-- Niin, lapseni, -- jatkoi täti Maria, -- onnen ja myötäkäymisen päivinä
unohtaa ihminen helposti vapahtajansa, mutta kun sairaus ja kuolema
uhkaavat meitä ja rakkaitamme, silloin olemme levottomia ja surullisia
-- -- --
-- Tässä keskeytti häntä isäni, joka riensi sisään, huudahtaen:

-- He tahtovat selkäänsä, sen lurjukset! No, selkäänsä he saavatkin niin
paljo kuin sietävät.
* * * * *
Nyt seurasi myrskyinen aika. Sota »on syttynyt». Unohdetaan, että
kaksi ihmisjoukkiota rientää toisiansa vastaan tappaaksensa toisensa, ja
käsitetään asia aivan kuin joku korkeampi voima pakoittaisi molempia
joukkoja taisteluun. Edesvastaus jää kokonaan tuon korkeamman
voiman osalle, joka jälleen puolestansa antaa ainoastaan kansoille
määrätyn kohtalon tapahtua. Tällainen epäselvä, kunnioittava käsitys
on useammilla sodasta, ja tällainen oli minullakin. Minulla ei ollut
mitään erityistä inhon tunnetta itse *sotaa* vastaan, kärsimykseni oli
vaan seurauksena siitä, että rakkaan puolisoni täytyi antautua vaaralle
alttiiksi ja minun jäädä kotia epätietoon ja pelkäämään. Koetin
lohduttaa itseäni ajatellen, että Arnon tuli mennä täyttämään ihmisen
korkeinta ja ylevintä velvollisuutta, ja että hän siten vaan saavuttaisi
kunniaa ja mainetta. -- Siinä ajatuksessa, että nyt elin jonkun
erinomaisemman historiallisen tapauksen aikana, oli jotain omituisen
ylentävää, ja minä kuvittelin mielessäni, että tästä piti seuraaman jokin
yleismaailmallinen tapaus, jota tulevaiset historian kirjoittajat
käyttäisivät jonkun historiallisen kertomuksen nimikirjoituksena.
Tämä intoileva mielentila olikin tähän aikaan hyvin yleinen. Muusta ei
puhuttu huoneissa eikä kaduilla, muusta ei puhuttu sanomalehdissä,
muusta ei rukoiltu kirkoissa. Minne ikinä