Aseet pois! | Page 4

vuodatusta,
ei asiaa koskaan katseltu. Nämä kysymyksessä olevat harrastukset
pantiin niin paljo ylemmäksi yksityisiä harrastuksia, että oikein häpesin
ahdasmielisyyttäni, kun mieleeni tulivat tällaiset ajatukset: »voi, mitä
hyödyttääkään voitto kuollut-raukkoja, leskiä ja haavoittuneita, jotka
kenties koko elämäkseen jäävät vaivaisiksi». -- Vastaukseksi näille
arkaileville kysymyksille juolahti mieleeni sellaiset vanhat
koulukirja-dityrambit kuin »kunnia palkitsee kaikki». -- »Mutta kuinka
silloin käy, jos vihollinen saapi voiton?» -- kysyin kerran ääneen
upseerituttavieni seurassa. -- »Shh!» Minua kehotettiin kiihkeästi
vaikenemaan. Jo vähinkin epäilys meidän aseittemme
voimattomuudesta pidettiin arkuutena ja epäisänmaallisuutena.

Sotamiehen velvollisuuksiin kuuluu, että täytyy aina olla vakuutettu
armeijansa voitosta. Kenties se kuuluu myöskin lainkuuliaisen
luutnantin rouvan velvollisuuksiin.
* * * * *
Mieheni rykmentin olopaikka oli Wienissä. Näköala kodistamme oli
Praternille[1] päin, ja kun astuin avonaisen akkunan luo, hyväili
poskiani lempeä, lupauksista rikas kesäinen tuuli. Kevät oli ihmeellisen
ihana. Ilma oli leuto ja täynnä kukkien tuoksua, ja puut olivat tavallista
aikaisemmin pukeutuneet vaaleanviheriään verhoonsa. Iloitsin
sydämessäni ajatellessani kohta alkavia ajeluretkiä Praternilla. Sitä
tarkoitusta varten olimme hankkineet pienet, somat ajopelit, joihin
kuului sievät vaunut ja tulinen, unkarilainen nelivaljakko. Jo nytkin
huhtikuulla ajelimme joskus Praternin puistossa, mutta se oli vaan
esimakua niistä suurista nautinnoista, joita toukokuulla saisimme kokea.
Oi, jollei vaan sota jo silloin syttyisi! -- --
[1] Wienin komein puisto.
-- No, Jumalan kiitos, nyt vihdoinkin tulee loppu tästä ikävästä
epätiedosta, huudahti mieheni tultuaan kotia sotaharjoituksista
aamusella 19 päivä huhtikuuta. -- Loppuehdotus on annettu. --
-- Minä säikähdin. -- Mitä sinä tarkoitat -- loppuehdotus?
-- Niin, toisin sanoen, meidän valtiomiehemme ovat nyt vihdoinkin
sanoneet viimeisen sanan niissä keskusteluissa, jotka sodan julistuksen
edellä ovat tarpeelliset. Meidän loppuehdotuksessamme vaadimme, että
Sardinia riisuu aseet, jota se luonnollisesti ei tee, ja sitte marssimme
rajan yli.
-- Suuri Jumala, mutta kenties ne sentään riisuvat.
-- No, silloin peruutetaan sota, ja rauha tulee julistetuksi.
Minä lankesin polvilleni -- muuta en voinut.

Sanatonna ja kuitenkin huudon kaltaisena kiiti rukoukseni: rauha! rauha!
sydämestäni taivasta kohti.
Arno nosti minut ylös.
-- Mitäs teet, mieletön lapsi?
Kiersin käteni hänen kaulaansa ja aloin itkeä. Se ei ollut surun itkua,
sillä eihän asia vielä ollut ratkaistu, mutta hermoni olivat kauhean
uutisen vuoksi niin kiihoittuneet, että niiden täytyi saada tyyntyä
kyynelvirran avulla.
-- Martha, Martha, sinä saatat minut suuttumaan -- sanoi Arno
nuhdellen. -- Oletkos sinä sotilaan uljas vaimo? Unohdatko, että olet
kenraalin tytär, luutnantin vaimo ja -- lisäsi hän hymyillen -- korpraalin
äiti?
-- En, Arno, en -- mutta minä en käsitä itseäni -- tulin vaan niin
liikutetuksi, mutta se on jo ohitse. Ihailen itse niin suuresti
sotilaskunniaa -- mutta en tiedä, miten se tuntui niin kummalliselta --
kun sinä äsken sanoit, että kaikki riippuu yhdestä sanasta, joka nyt pian
lausutaan -- myönnytys tahi kielto tuohon niin sanottuun
loppuehdotukseen tulee ratkaisemaan tuhansien kuoleman ja
verenvuodatukset, -- niin tuntui minusta kuin rauhansana *täytyisi*
tulla lausutuksi, ja minä en voinut muuta tehdä kuin langeta polvilleni
ja rukoilla -- --
-- Ilmoittaaksesi hyvälle Jumalalle asioiden tilasta, sinä pieni hupakko.
Porstuvan kelloa soitettiin. Minä kuivasin nopeasti kyyneleeni.
Kukahan näin aikaisin mahtoikaan tulla? Se oli isäni.
-- No, lapseni -- huudahti hän hengästyneenä, heittäytyen nojatuoliin. --
Oletteko jo kuulleet suuren uutisen -- loppuehdotus?
-- Kyllä, olen juuri kertonut kaikesta Marthalle.
-- Sano, isä, luuletko sodan siten tulevan ehkäistyksi? -- kysyin minä

vavisten.
-- En ole koskaan kuullut, että sota olisi tullut loppuehdotuksen kautta
ehkäistyksi -- sanoi isäni tyynnyttäen. -- Vaikka kyllähän kirottujen
italialaisten heittiöiden puolelta olisi viisainta myöntyä, eikä antautua
uudelleen Novaran -- -- -- Voi, kunhan ei isä Radetsky olisi kuollut
viime vuonna! Olen varma siitä, että hän, huolimatta
yhdeksästäkymmenestä ikävuodestaan, vielä olisi asettunut armeijansa
etunenään, ja totisesti olisin minäkin lähtenyt mukaan! Mehän olemme
molemmat jo kerran ennen näyttäneet miten italialaista roistoväkeä
kohdellaan, mutta ne eivät näy vielä saaneen kylliksi. Kernaasti minun
puolestani. Meidän lombardilais-venetialainen kuningaskuntamme
tulee saamaan sangen kauniin lisän piemontilaisesta alueesta. Jo näen
ajatuksissani, miten sotajoukkomme marssivat Turiniin.
-- Mutta, isä, sinä puhut aivan kuin sota olisi jo päätetty ja aivan kuin
iloitsisit siitä? Mutta ajattelepas jos Arnonkin täytyy lähteä sotaan. -- Ja
silmäni täyttyivät kyyneleillä.
-- Tietysti hänen täytyy, kadehdittavan miekkosen.
-- Mutta minun tuskani -- vaara --?
-- Loruja, vaara! Sodastakin tullaan takaisin, siitä olen minä
todistuksena. Minä olen ottanut osaa useampaan kuin yhteen taisteluun
ja tullut, Jumalan kiitos, haavoitetuksikin joskus, mutta tässä olen
kuitenkin hengissä, koska kerran oli määrätty, että saisin elää.
-- Mutta ajatteles, jos ei minun rykmenttiäni komennettaisikaan sotaan
-- sanoi Arno.
-- Oi, todellakin -- keskeytin häntä iloisesti -- siinähän on vielä toivoa
jälellä!
-- Silloin haen, jos mahdollista on, siirtoa.
-- Hyvä. Hess saapi ylipäällikkyyden, ja hän on hyvä ystäväni.

Sydämeni oli epätoivoa täynnä, enkä kuitenkaan voinut olla ihailematta
noita molempia miehiä. Millä ilolla he puhuivatkaan tulevasta
sotaretkestä, -- aivan kuin tavallisesta kävelymatkasta. Urhoollinen
Arnoni tahtoi vielä, jollei velvollisuus häntä kutsuisi, lähteä sotaan
vapaaehtoisena, ja minun ylevämielinen isäni piti tämän aivan
luonnollisena. Koetin rohkaista mieltäni. Täytyihän minun nyt
näyttäytyä rakkaitteni arvoisena eikä ajatella muuta kuin: mieheni on
sankari.