Aseet pois! | Page 3

en
löytänyt kylliksi sanoja ja valitusvirsiä, ne täytyi säilyttää
jälkimaailmalle. Mutta minun uhkuvan nuoruuteni raitis onni ei saanut
sijaa päiväkirjani punaisien kansien sisällä. Se paikka jäi pitkäksi aikaa
unohduksiin.
Mutta odotas: täällähän löydän kuitenkin iloisen muistoonpanon.
Tammikuun 1 päivänä 1859 (sepä oli uudenvuoden lahja, joka kelpaa!)
syntyi ensimäinen poikamme. Tämä tapaus herätti meissä ylpeyttä ja
hämmästystä aivan kuin olisimme me olleet ensimäiset, joille jotain
sellaista tapahtui.
Siitä mahtoi olla seurauksena sekin, että minä taas rupesin muistamaan
päiväkirjaani. Tämä merkillinen tapaushan piti kaikella muotoa saada
jälkimaailman tiettäväksi. Meidän rakas, pieni Rurumme oli meidän
silmissämme merkillisin kaikista maailman ihmeistä. Me ajattelimme ja
toivoimme hänelle mitä suuremmoisinta tulevaisuutta. Mikä hänestä
tulisi? Tämä kysymys, joka tosin ei vielä tarvinnut olla hyvin
kiireellinen, lausuttiin kuitenkin usein Rurun kätkyen ääressä, ja

vastaus oli aina sama: sotilas. Joskus rohkeni hänen äitinsä panna
heikon vastalauseen: mutta ajatteles, jos hän kaatuisi sodassa! Tälle
arvelulle ei tietysti kukaan korvaansa kallistanut.
* * * * *
Huhtikuun ensimäisenä päivänä, siis kolme kuukautta täytettyään, yleni
Ruru korpraaliksi. Mutta samana päivänä tapahtui jotain ikävätä, jotain,
joka teki sydämeni raskaaksi ja joka kehoitti minua uskomaan synkät
ajatukseni punaisten vihkojen huostaan.
Jo kauvan aikaa oli valtiollisella taivaalla näkynyt musta pilkku, jonka
johdosta keskusteltiin mitä vilkkaimmin sanomalehdissä ja seuroissa.
Tähän asti en ollut siihen paljo huomiotani kääntänyt; -- vaikkakin
mieheni tahi isäni usein olivat minun kuulleni sanoneet: »pian tulee
Italia näkemään toista», niin en kuitenkaan ollut sitä tullut erityisesti
huomanneeksi. Ja olisko minulla ollut aikaa valtiollisia asioita
ajattelemaan? Miten innokkaasti ympärilläni keskusteltiinkin Sardinian
asemasta Itävaltaan eli Napoleon III:een, jonka avun Cavour oli
hankkinut itselleen, ottamalla osaa Krimin sotaan, miten paljo
puhuttiinkin siitä jännityksestä, joka täten oli syntynyt meidän ja
italialaisten naapuriemme välille, -- en minä kuitenkaan ollut pannut
näihin keskusteluihin suurempaa arvoa. Mutta yllämainittuna
huhtikuun 1 päivänä sanoi mieheni täydellä todella minulle:
-- Tiedätkös, aarteeni, pian se syttyy.
-- Mikä se on, joka syttyy? -- kysyin minä.
-- Sota Sardinian kanssa.
Minä säikähdin. -- Jumalan tähden -- sehän olisi hirmuista! Ja täytyykö
sinunkin mukaan?
-- Sitä varmasti toivon.
-- Kuinka voit sellaista sanoa? -- *Toivot*, että sinut otettaisiin
vaimoltasi ja lapseltasi?

-- Kun velvollisuus kutsuu -- --
-- Silloin voit sanoa, että sinun täytyy seurata velvollisuuden käskyä.
Mutta *toivoa* -- sehän on sama kuin haluta, että niin kova onni
kohtaisi sinua.
-- Kova onni? Sellainen raitis, iloinen sota täytyy olla jotain ihanaa!
Älä unohda, Martha, että olet sotilaan vaimo.
Vaivuin hänen kaulaansa.
-- Ole rauhallinen, Arno, minäkin voin olla urhokas. Kuinka usein
olenkaan kadehtinut historian sankareja ja sankarittaria, ja miten ihanaa
mahtaneekaan olla rientää taisteluun. Jos vaan saisin sinua seurata ja
voittaa tai kaatua sinun rinnallasi.
-- Hyvin puhuttu, rakkahani, mutta lapsellisesti! Sinun paikkasi on
poikamme luona, josta myös täytyy kasvaa isänmaan puolustaja. Sinun
paikkasi on kotilietemme luona. Suojellaksemme tätä kotiliettä
vihollisten hyökkäyksiltä, suojellaksemme kotejamme ja naisiamme, --
sen vuoksi täytyy meidän miesten mennä sotimaan.
En tiedä, miksi nämät sanat, joita niin usein ennen olin kuullut ja
lukenut, tällä kertaa kuuluivat turhilta korulauseilta. Eihän ollut mitään
vaaran uhkaamaa liettä puolustettavana, eihän porttiemme ulkopuolella
seisonut mitään barbari-joukkioita. Tässä oli vaan valtiollinen jännitys
kahden hallituksen välillä. -- -- Jos siis mieheni sellaisella innolla
halusi sotaan, niin ei se ollut etupäässä sen vuoksi, että hän tahtoi
suojella vaimoaan, lapsiaan ja isänmaatansa, vaan mieluummin sen
vuoksi, että hän rakasti sotilaselämää, joka on niin vaihteluista ja
seikkailuista rikas, -- että hän toivoi mainetta, halusi ylennystä. No niin,
*kunnianhimoa* se on -- lopetin ajatukseni -- jaloa ja oikeutettua
kunnianhimoa ja halua näyttää urhoollisuuttansa ja täyttää
velvollisuutensa isänmaata kohtaan.
Se oli hänelle kunniaksi, että hän voi olla iloinen, koska hänen nyt
kerran täytyi lähteä sotaan, mutta vielä ei ollutkaan mitään varmasti
päätetty. Kenties ei sota lainkaan syttyisi, ja jos niinkin kävisi, miksi

juuri Arno tulisi sinne komennetuksi. Ei, tämä niin kokonainen ja
täydellinen onni, jonka kohtalo oli minulle suonut, ei varmaankaan
voinut niin täydellisesti murtua. -- --
Näitä ja samankaltaisia ajatuksia sisältää päiväkirjani näiltä päiviltä.
Mutta siitä lähtien muutamia aikoja eteenpäin sisälsivät punaiset
vihkoset joukon valtioviisastelua: Ludvig Napoleon on juonittelija -- --
Itävalta ei voi enää tyytyä päältä katsomaan -- -- sota tulee syttymään --
-- Sardinian täytyy masentua ylivoiman alle -- -- rauha pysytetään -- --.
Vaikka ihailinkin menneiden aikojen taisteluja, oli kuitenkin nyt
hartain toivomukseni, että rauha pysytettäisiin, mutta mieheni
toivomukset olivat selvästi päinvastaiset. Hän ei tosin sitä suoraan
sanonut, mutta kaikki tiedot, joita hän sai tuon mustan pilkun
kasvamisesta, kertoi hän minulle loistavin silmin, jota vastoin hän aina
jonkinlaisella tyytymättömyydellä huomasi silloin ja tällöin esiintyvät
rauhansanomat.
Isänikin oli tulisesti ihastuksissaan sodan syttymisestä. Piemontilaisten
voittaminenhan olisi vaan lastenleikkiä, ja tätä todistaakseen antoi hän
taas tulvailla Radetsky-historioita. Kuulin uhkaavasta sotaretkestä
puhuttavan vaan sodan johdannolliselta eli strateegiselta kannalta,
nimittäin miltä näkökannalta voitto oli mahdollinen, missä ja miten
vihollinen tulisi voitetuksi, ja ja mitä etuja tämä sota meille tuottaisi.
Mutta inhimilliseltä kannalta, siltä, että jokainen taistelu, jos siinä
saadaan voitto tai tappio, tuottaa paljon veren ja kyynelten