Aseet pois! | Page 2

kuuluu isänmaalliseen kasvatustapaan. Koska jokaisesta pojasta
aikaa myöten täytyy tulla isänmaan puolustaja, tulee lapsen ihastusta
tähän parhaimpaan kansallisvelvollisuuteen herättää ja muodostaa. Ja
voidaksensa karaista hänen aistiansa sitä luontaista inhoa vastaan, jota
sodan kauhut ehdottomasti herättävät, puhutaan niin huolettomasti kuin
mahdollista mitä hirveimmistä veritöistä, niinkuin jostain
välttämättömän tarpeellisesta, jostain aivan tavallisesta ja koetetaan
niin paljo kuin mahdollista tuoda esiin sodan ihanteellista puolta -- jos
edes sellaisesta voipi puhua. Tällä tavoin onnistutaan kasvattamaan
taistelunhaluinen ja sotaisa suku.
Tytöt, joiden ei tarvitse »sotaan lähteä», saavat historialliset tietonsa
aivan samoista kirjoista kuin pojatkin. Siten muodostuu naispuolisessa
nuorisossa aivan sama käsitys, joka ilmenee sotilassäädyn ihailuna ja
kateellisena tunteena siitä, ettei voi taisteluihin osaa ottaa. Mitä
hirmuisia kuvauksia kaikenlaisista tappeluista, punilaisista ja
makedonialaisista, aina kolmekymmenvuotisiin ja napoleonilaisiin

sotiin asti meille kerrottiinkaan, meille pienille, helläsydämisille ja
hennoille neitosille, joita kaikessa muussa kehoitettiin hiljaisuuteen ja
lempeyteen. Kuinka saimmekaan nähdä kaupunkien palavan,
asukkaiden joutuvan hirmuisen murhan ja silpomisen uhriksi ja kuinka
saimmekaan tietää vankien julmasta rääkkäyksestä! Kun näin näkee
julmuutta julmuuden päälle, tylsistyy luonnollisesti tunne huomaamaan
sitä julmuudeksi. Kaikkea, mikä koskee sotaa, ei katsellakaan enää
inhimilliseltä näkökannalta, ja saapi se sen vuoksi jonkinlaisen
erikoisen salaperäis-historiallis-valtiollisen merkityksen. Sota täytyy
olla olemassa! Se on korkeimpien arvonimien ja korkeimman
kunniansaannin lähde. Sen käsittävät tytöt mainion hyvin, ja niin
perustuu aikaisin se käsitys, joka muinoin loi spartalaiset äidit ja
meidän aikoinamme luo mitä lapsellisimman miekkaa kantavien
urhojen ihailun ja erikoislemmen.
* * * * *
Minua ei ole, niinkuin monia minun säätyyni kuuluvia naisia kasvatettu
luostarissa, vaan olen tullut kasvatetuksi lapsuuteni kodissa, jossa sitä
varten pidettiin opettajattaria ja opettajia. Jo aikaisin jäin äidittömäksi.
Äidin sijassa oli minulla ja kolmella nuoremmalla sisarellani eräs täti,
muuan vanha aatelisneiti. Talvikuukaudet asuimme Wienissä, mutta
kesällä olimme sukukartanossamme Ala-Itävallassa.
Muistan tuottaneeni opettajilleni paljo iloa, sillä minulla oli hyvä muisti
ja minä olin ahkera sekä varsinkin kunnianhimoinen oppilas. Kun minä
en voinut tyydyttää kunnian himoani rientämällä Valkyrian tavoin
sotatantereelle, niin sain tyytyä siihen, että hankin itselleni hyviä
arvosanoja opinnoissani ja ahkeruudellani voitin ympäristöni ihailun.
Ranskan ja englannin kielen opin melkein täydellisesti; maantieteessä
ja tähtitieteessä omistin sellaiset tiedot, kuin ohjelman mukaan naisen
kasvatukselle oli tarpeellista, mutta historiassa opin paljo enempi kuin
minulta vaadittiin. Minä otin esille paksuja historiallisia teoksia isäni
kirjastosta ja luin niitä vapaahetkinä. Ja joka kerta kun painoin mieleeni
jonkun vuosiluvun tahi tapauksen, pidin itseäni kappaleen viisaampana
entistään.
Kasvatusaineisiini kuului myöskin pianonsoitto, mutta sitä vastustin

ankarasti. Minulla ei ollut taipumusta eikä halua soitantoon ja sitäpaitsi
tunsin, että en sillä alalla voisi voittaa laakereita. Minä rukoilin ja
pyysin niin kauvan, että saisin jättää joutavan kilkuttamisen ja käyttää
aikani muihin opinnoihin, että hyvä isäni vihdoin vapautti minut
soitannollisesta pakkotyöstä. Tämä oli kuitenkin suureksi suruksi
tädilleni, jonka mielestä nuorta tyttöä, joka ei osannut soittaa pianoa, ei
voinut pitää »sivistyneenä».
Maaliskuun 10 päivänä 1857 täytin seitsemäntoista vuotta. »Jo
seitsemäntoista vuotta!» ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä päivänä
kirjoitin päiväkirjaani. Tuo sana »jo» on koko pieni runoelma. Siihen ei
tosin liity mitään selityksiä, mutta selvää on, että sillä tahdoin sanoa:
»Ja vielä ei ole mitään tehty kuolemattomuuttani varten.» Nuo pienet
punaiset vihkoset ovat minulle nyt, kun aijon kirjoittaa muistojani,
sanomattomasta arvosta. Niistä olen tilaisuudessa saamaan tietoja
entisistä tapahtumista pienimpiin yksityisseikkoihin asti ja kertomaan
kokonaisuudessaan kauan sitte unohdettuja ajatuksia ja keskusteluja.
Seuraavana karnevaaliaikana tuli minun astua seuraelämään. Tämä
ajatus ei tarjonnut minulle, niinkuin nuorille tytöille tavallisesti, mitään
erityistä iloa. Henkeni pyrki johonkin parempaan kuin tanssisalin
voittoihin, mutta *mihin*, sitä en voinut sanoa.
Tänä kesänä määräsi lääkäri tätini Mariebadiin kylpemään, ja tätini
näki hyväksi ottaa minut mukaansa. Vaikka pääsemiseni suureen
maailmaan pitikin tapahtua vasta seuraavana talvena, sain kuitenkin
luvan ottaa osaa muutamiin pieniin iltamiin kylpylaitoksessa
voidakseni edeltäpäin tottua tanssiin ja keskusteluun, että en esiintyisi
vallan ujona ja kömpelönä ensimäisenä karnevaalikautena.
Mutta mitä tapahtuikaan ensimäisessä iltamassa, jossa olin. Niin, ei
mitään sen vähempää, kuin että rakastuin silmittömästi. Tietysti oli
rakkauteni esine eräs husaariluutnantti! Läsnäolevat siviiliherrat
näyttivät sotilasten rinnalla samanlaisilta kuin luusiivet perhosien
rinnalla. Sotilaspukuihin puettujen seassa olivat husaarit komeimpia ja
husaarien seassa oli kreivi Arno Dotsky kaikista komein. Yli kuusi
jalkaa pitkä, musta kihara tukka, ylöspäin taivutetut viikset, valkoiset
hampaat ja tummat silmät -- no siis, hänen kysyessään: »Onko teillä

kotiljonki vapaana, kreivitär?» tunsin, että on olemassa muitakin yhtä
yleviä voittoriemuja, kuin Orleansin Neitsyen miekan tai Katariina
II:sen valtikan pitely.
* * * * *
Yhdeksäntenätoista syntymäpäivänäni olivat hääni kreivi Arno
Dotskyn kanssa. Sitä ennen olin jo astunut suureen maailmaan ja tullut
keisarinnalle esitellyksi kreivi Dotskyn morsiamena. Häittemme
jälkeen teimme matkan Italiaan, jota tarkoitusta varten Arno oli ottanut
pitemmän aikaa virkalomaa. Sotapalveluksesta eroamisesta ei ollut
koskaan ollut kysymystä. Olin ylpeä kauniista husaariupseeristani ja
toivoin ilolla sitä aikaa jolloin hän korkenisi ratsumestariksi --
everstiksi -- ja vihdoin kenraaliksi. Kukapa tiesi -- kenties oli hän
määrätty joksikin vielä korkeammaksi, kenties tulisi hänen nimensä
kerran loistamaan muiden suurien sotapäällikköjen nimien seassa
isänmaan historiassa. -- --
Se oli onnellinen aika, sillä me rakastimme toisiamme sanomattomasti.
Kuitenkaan ei minun punainen kirjani siitä mitään kerro. Suruilleni