Amalia ystävämme | Page 3

tosin minusta olisi
sanomattoman hauskaa, ja varaahan siihen meillä kyllä olisi, mutta
meidän tulee olla varuillamme -- ihmisillä saattaisi olla siitä sanomista,
sillä sitä ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka parhaatkin
tarkoituksemme käännetään ja väännetään.
AKSEL. Siinä olette aivan oikeassa. Ihmisiä todellakin on olemassa,
jotka voivat kaikki pahimpaan kääntää.
AMALIA (päätään pudistaen): Ooh, kyllä niitä on, kyllä niitä on
sellaisia!
AKSEL. Jotka tunkeutuvat perheisiin, sekaantuvat emännän toimiin ja
urkkivat puolisoiden keskinäisiä asioita.
AMALIA. Aivan niin, sellaisia tunnen monta.
AKSEL. Ja pahinta kaikista on, ett'eivät sellaiset henkilöt käsitä, kuinka
vastenmielisiä he ovat, vaan luulottelevat olevansa tuiki tarpeellisia
siellä, johon vain kerran ovat päässeet perehtymään. Eikö ole totta!
AMALIA. Totta, peräti totta. Meillä näyttää olevan aivan samat
mielipiteet, herra Heino.
BERTHA. Ota vielä korppua, Amalia hyvä!
(Katsoo pitkään Akseliin.)
AMALIA. Paljon kiitoksia; ne ovatkin oikein maukkaita.
BERTHA. Etkö halua toista kuppia, Aksel?
AKSEL (nousee): En, kiitos! Teidän luvallanne, hyvät naiset, menen
nyt tervehtimään poikaani ja perillistäni.
AMALIA (juoden): Oi, sitä pientä enkeliä!
BERTHA. Älä häntä vaan säikähdytä, ett'ei hän rupea huutamaan.

(Akselin mennessä hänen ohitsensa hiljaa) Aksel, kuinka saatoit --?
AKSEL (samoin): Eihän tuo mitään ymmärtänyt.
AMALIA. Suudelkaa sitä pikkuista ruusunnuppuista oikein lämpimästi,
oikein herttaisesti minunkin puolestani! Minä tulen heti jälessä Berthan
kanssa.
AKSEL (kohteliaasti): Erittäin hupaista!
(Menee oikealle).

KOLMAS KOHTAUS
Amalia. Bertha.
AMALIA. Kuinka sievä ja kohtelias miehesi aina on minua kohtaan!
Koko kaupunki onkin ihastunut hänen hauskaan ja iloiseen
käytökseensä. Mutta melkein liian iloinen, (herittää sormellaan)
melkein liian iloinen hän vain on, ystäväiseni.
BERTHA. Mitä tarkoitat?
AMALIA. Mitäkö tarkoitan? Ei mitään, ei niin mitään. Ei se ansaitse
puhumistakaan. Täytyyhän sitä elää mukana, ja hauskassa seurassa
annetaan mielellään rahojen luistaa.
BERTHA. Rahojen?
AMALIA. Ei, nyt en lausu sanaakaan enempää -- en sanaakaan, koska
sinä noin siitä kiivastut.
BERTHA. Mutta olenhan minä aivan tyyni.
AMALIA. Ei, älä koetakaan minua houkutella -- älä ollenkaan
yritäkään! Sitä paitse miehesi luultavasti on sinulle jo kertonutkin
kaikki.

BERTHA. Mutta enhän tiedäkään, mistä on kysymys.
AMALIA. Vai niin! No, koska välttämättömästä tahdot sen tietää. --
Mutta sen sanon, jos sinä vain rupeat sitä suremaan, niin minulla ei
enää iloista hetkeä ole. Lupaatko ett'et ole koko asiasta milläsikään;
(puristaa Berthan kättä) lupaatko sen, kultaseni?
BERTHA. Lupaan, lupaan; mutta kerro nyt!
AMALIA (salaperäisesti): No niin, kun eilen illalla läksin luotasi --
luulen kellon olleen noin 11 paikoilla -- ja kun olin joutunut aivan
likelle porttiamme, kuulin etäämpää läheneväin henkilöin ääniä. Minä
painuin seinää vastaan, pysähdyin ja kuuntelin -- en millään muotoa
saadakseni tietää, keitä he olivat -- mitä se minua olisi liikuttanut? --
mutta minä, näethän, pelkäsin heidän huomaavan minut ja tekevän
minulle pahaa. Silloin kuulin selvään heidän puhuvan asioista ja
suurista rahasummista, ja kun sitten tulivat lähemmäksi, näin heitä
olevan neljä, neljä herrasmiestä. Kahta en voinut tuntea pimeässä --
ell'ei toinen heistä kumminkin olisi ollut nuori herrassyötinkimme
Söderlund -- tiedäthän, hän, joka niin hirmuisesti juo. Mutta toiset
kaksi hyvin tunsin: toinen oli patruuna Hansen ja toinen -- sinun
miehesi.
BERTHA. Vai niin; jotain sellaista juuri aavistin. No, entä sitten?
AMALIA. Herra Jumala, kuinka totiseksi sinä kävit! Ei, ei, älä pakoita
minua jatkamaan! Ennen puren kieleni halki, ennenkuin --
BERTHA (tyynesti): He puhuivat siis asioista?
AMALIA. Niin, tiedätkös, kortinlyönnistä ja asioista ja viidestä
tuhannesta markasta, tai oliko se viidestäkymmenestä tuhannesta, sitä
nyt en voi niin tarkoin sanoa. Ja toinen niistä, joita en tuntenut, sanoi:
tällä kertaa veli Hansenilla oli hyvä onni, johon Hansen vastasi, että
hän juuri edellisenä iltana oli saman summan menettänyt. Ja juuri kun
he menivät minun lymypaikkani sivu, kuulin -- -- Ei, nyt pidän suuni
kiinni, ihan varmaan!

BERTHA (tyynesti niinkuin ennenkin): Mitä kuulit?
AMALIA. Kuulin Hansenin sanovan miehellesi: »lähetä minulle siis
huomenna kolmetuhatta markkaa», ja miehesi vastasi: »ole huoletta, ne
saat jo aamupuolella aivan varmaan.»
BERTHA. Kolmetuhatta markkaa! Suuri Jumala! Ooh, se on
mahdotonta!
AMALIA. Taivaan tähden, rauhoitu, rauhoitu, rakas Bertha! Juo lasi
vettä, (kaataa vettä lasiin) -- Kas tässä! Se rauhoittaa sinua.
BERTHA. Se on tarpeetonta. -- Kolmetuhatta markkaa! Ei, kyllä sinä
mahdoit väärin kuulla?
AMALIA. Voihan se olla mahdollista. Mutta olettehan sitäpaitsi niin
varakkaita, ett'ei siitä --
BERTHA. Ja luulet heidän puhuneen korttivelasta?
AMALIA. Herra Jumala, kuinka sen voisin tietää! Kortinlyönnistä he
kumminkin puhuivat.
BERTHA. Oletko varma siitä, että se oli Hansen, jonka kanssa Aksel
puhui?
AMALIA. Kyllä minä häntä siksi luulin. Mutta eikö todellakaan
miehesi ole kertonut, kenen seurassa hän vietti eilisen illan?
BERTHA. Ei, hän ei ole tahtonut sitä minulle sanoa.
AMALIA. Ai, ai, ystäväiseni, tuopa kuuluu pahalta! Mutta älä ajattele
enää koko asiaa -- koeta unhottaa kaikki tyyni! Puhutaan jotakin
hauskempaa, iloisempaa!
BERTHA. Hän siis kumminkin lyö korttia, niinkuin välistä olen
pelännytkin. Ja kuinka hän on minua luulotellut, ett'ei hänellä muka
ikänä ole korttia kädessäkään ollut! Ja lisäksi vielä niin suuri summa!
Ei, se on mahdotonta, minä en voi tätä saada päähäni.

AMALIA. Kas niin, nyt sinä kuitenkin rupeat murehtimaan tuota asiaa,
vaikka äsken lupasit olla järkevä. Heitä jo kaikki nuo ajatukset
mielestäsi!