Amalia ystävämme | Page 2

ja
ehkäpä myöskin erinomaisen suuresta halusta saada pistää nenänsä joka
paikkaan. Kerranhan näin kotiin tullessani hänen seisovan kyökissä
täydessä puuhassa puolipäiväsemme valmistamisessa.
BERTHA. Niin, se oli silloin, kun hänen piti opettaa minua laittamaan
uudenlaista lihalientä, vaikka siitä ei sitten mitään tullut.
AKSEL. Toisen kerran tapasin tuon korean neidin järjestelemässä
liinavaatteitani, jotka juuri olivat pesusta tuodut. Enkö, totta vie, silloin
punastunut aivan kuin koulutyttö, jolta löydetään rakkauskirje.
BERTHA. Minkätähden tuletkin niin vähästä hämillesi! Mielestäni
Amalia oli hyvin ystävällinen, kun tarjosi minulle apuansa.

AKSEL. No niin, saattaa se ollakin hyödyksi siinä tapauksessa, että
paitojen luettelo joutuu sinulta hukkaan. Amalia ja hänen rakkaat
tätinsä Miina, Stiina ja Fiina ja kaupungin kaikki muut juorusiskot
silloin voivat sen muististaan sinulle lukea.
BERTHA. Aina sinä vain puhut pahaa Amaliasta, ja kuitenkin hän on
vähintäin yhtä suuresta arvosta kuin --
AKSEL. -- kuin kaikki minun ystäväni yhteensä -- no niin, sehän on
tunnettu asia. Mutta, hänen arvostaan huolimatta, ei minua juuri
surettaisi, vaikka hän jonakin kauniina päivänä taittaisi niskansa
portaissamme. (Amalian ääni kuuluu ulkoa) Kuulehan! Tunnetko sinä
ääntä?
BERTHA (nousee): Amalian -- hän puhuu Maijulle. -- Muista nyt olla
kohtelias ja huomaavainen häntä kohtaan! (Menee perälle).
AKSEL (nousee): Kohtelias ja huomaavainen! Hm -- äskeisen
hurskaan toivoni jälkeen. No niin -- suotta minulle ei liene kasvatusta
annettu,

TOINEN KOHTAUS
Edelliset. Amalia (perältä).
AMALIA (noin 35 vuoden ikäinen, komeassa ja nuorekkaassa puvussa.
Hänellä on varjostin ja kukkakimppu toisessa kädessään): Hyvää
päivää, hyvää päivää, armaat, rakkaat ystäväni! (Jättää parasolin tuolille
lähelle ovea) Ja nyt (lentää Berthan kaulaan) tuhannen tuhatta
onnentoivotusta, rakas, kulta Berthaseni! Elä aina terveenä, iloisena ja
onnellisena, äläkä koskaan, koskaan unhota ystävääsi Amaliaa, joka
sinua niin hellästi lempii ja rakastaa! (Suutelee Berthaa ja antaa hänelle
kukkakimpun).
BERTHA. Kiitoksia, paljon kiitoksia! Kuinka kauniita kukkia! Istu,
Amalia hyvä!

AMALIA. Kiitos, kiitos! (Istuu kahvipöydän ääreen) Ohhoo -- astuin
niin kiivaasti, että oikein väsyin! Olette kenties jo kauankin minua
odottaneet?
AKSEL (kohteliaasti): Niin, me juuri teistä puhuimme, kun kuulimme
äänenne tuolta ulkoa.
AMALIA. Pelkäsitte luultavasti etten tulisikaan? Vai arvelitteko
kääntyneeni sairaaksi? Ooh, siitä ei ole pelkoa, minä en koskaan ole
kipeä. Mammalla onkin tapana sanoa: »niin virkeätä ja liikkuvaa tyttöä
ei ole koko kaupungissa kuin minun Amaliani on.» Ei, mutta asianlaita
oli semmoinen, näettekös, että kun juuri olin tänne tulossa ja kuljin
Miina-tädin ikkunan ohitse, koputti hän minua sisään, sillä hän oli
ostanut uutta kahvia ja odotti par'aikaa luoksensa Fiina- ja Stiina-tätejä,
eikä millään muotoa päästänyt minua, ennen kuin olin juonut kaksi
kuppia hänen kanssaan. Siellä kuulin, että Marin, kamreerskan, pieni
poika oli kipeä ja -- -- Mutta, kuuleppas, kuinka pikku Ilmari jaksaa?
BERTHA. Hyvin, Jumalan kiitos!
AMALIA. Sepä hauskaa; minulla on taskussani hänelle karamellia.
(Hakee taskustaan) No, missä tuo tuutti nyt onkaan? Ahaa, jopa sen
löydän! Kas tässä! (Panee sen pöydälle) No niin, niinkuin jo sanoin,
kuulin että poika oli kipeä ja päätin sentähden sivumennessäni
pikimmältään pistäytyä häntä katsomassa. Mutta voi suuri Jumala,
siellä vasta surkeata oli!
BERTHA. Noo?
AKSEL. Oliko poika kuollut?
AMALIA. Ei aivan, mutta hirmuisen kovassa kuumeessa se pikkuinen
eläväinen makasi, eikä hänellä monta päivää jälellä ole, saadaanpa
nähdä. Vanhin poika oli vielä lisäksi leikannut sormeensa ja nuorin
tyttö saanut suuren kuhmun otsaansa pudotessaan tuolilta. Marilla oli
itsellään päänkivistystä, ja miesriiviö -- en voi paremmin sanoa -- oli
kestikievarissa biljardia pelaamassa!

AKSEL. Ooh -- mikä julma ihminen!
AMALIA. No, sanokaapas muuta! Kun julkeaa jättää vaimon ja lapset
semmoiseen kurjuuteen! Mutta sellaisia ne miehet ovat -- Jumala
paratkoon -- ei ne muusta huoli kuin omista huveistaan ja --
BERTHA. Saanko tarjota sinulle kupin kahvia, Amalia? (Antaa hänelle
kupin).
AMALIA. Paljon kiitoksia! (Panee sokeria kuppiin ja ottaa leipää
puhuessaan) Ja kun muistan, kuinka miellyttävä ja kaunis Mari oli
tyttönä, kuinka sievästi ja komeasti hänellä kaikki oli kotonaan ja
kuinka iloisesti ja sydämellisesti hän aina otti vieraitaan vastaan, ja kun
kaikkea tätä vertailen hänen nykyiseen kohtaloonsa, niin oikeinpa
sydäntäni vihlaisee, että -- --
BERTHA. Suo anteeksi, minulla on vaan kahta lajia leipää tarjottavana,
mutta niinkuin jo eilen sanoin, en ole mitään varustanut
syntymäpäivääni varten --
AMALIA. Ooh, kultaseni, että sinä viitsit! Mitä tyhjästä kursailee niin
vanhan ystävän kanssa kuin minä olen tässä talossa. Mutta
varustuksista johtuu mieleeni eräs asia, josta minun täytyy teille kertoa,
ystäväni. Niin -- voitteko ajatella! -- tänä aamuna tulee tullikirjoittajan
piika meidän kyökkiimme ja pyytää lainaksi lihaliemikattilaa. »Mitä
herrasväki sillä tekee?» kysyin minä vähän kummastellen. »Juu,
sihteeri rouvineen viettävät huomenna hääpäiväänsä ja antavat suuret
päivälliset kaikille tuttavilleen», kuului röyhkeä vastaus. Suuret
päivälliset! Sihteerin herrasväki. Ei, nyt ei enää ole häpyä ollenkaan!
AKSEL. Toden totta! Eihän semmoista ole ennen kuultukaan! Ne
muuten näyttävät olevan siivoja ihmisiä, joiden tulisi tietää, mikä heille
sopii, mikä ei.
AMALIA. Kyllä kaiketi! Mitä köyhempiä, sitä röyhkeämpiä! Eivätkö
ne hölmöt saattaisi ottaa esimerkkiä viisaista ja ymmärtäväisistä
ihmisistä? Mamma sanoo minulle usein: »Malla-kultaseni, eikö
meidänkin joskus pitäisi kutsua päivälliselle muutamia likeisimpiä

tuttavia, joiden luona sinä usein niin paljon hyvää nautit»; mutta silloin
minä aina vastaan: rakas mammaseni, se