Aksel ja Valpuri | Page 6

Hadrianus, On mennyt ajast'
ijankaikkisuuteen. Nyt paavinistuimesta Aleksander Ja Viktor kovin
riitelevät. Tosin Kirkolliskokouksiss' Aleksander On valittu, mut
Fredrik Punaparta Hän Viktoria puoltaa. Kaikkiall' On sodan melske.
Henrik Vendissä Ja Fredrik Italjassa riehuu; Tanskan Ja Norjan mailta
kuulunut on kauan Sisäistä sotaa, hävitystä, murhaa. Ritarit uljaat
käyttävät tät' aikaa: Mit' enemmän pääherran valta vaipuu, Sit'
enemmäksi nousee ritarein. Heist' on nyt paaveilla ja kuninkailla Kyll'
omiss' asioissa tekemistä, Ja kukin luulee saavans' omin päin Nyt tehdä;
-- moista aikaa Aksel käyttää.
HAKON. Niin totta, kuningas kuin --
KNUUTI. Suosiolla Olette, teidän armonne, mun suonut Vapaasti
puhua; siis pyydän loppuun Mua kuulemahan. Teidän armonne Suloista
Valpuria rakastaa -- Se luonnollist' on; hän on ihana. Te Aksel
Thordinpoikaa vihaatten -- Se luonnollist' on; hän se onnellinen. Te
toki voittavanne luuletten -- Se luonnollist' on; tehän voimallinen. Niin
kauas kaikk' on oikein, luonnollista Ja paikallaan. -- Nyt edellensä!
Aksel On tullut, kosii sulo Valpuria, Jok' orpo on; te Norjan
kuninkaana Olette hällä isän sijassa. Teilt' Aksel hänen kättään pyytää
saa; Niin, kättä, jota ette mainittuin Kukistumattomien, luonnollisten Ja
hyväin syiden tähden hälle anna. Ei tässä vielä mitään peliä; Asia
menee suoraa menoansa Ja vastuksetta; menoa, jok' aivan Käy
kuninkaalle hyödyksi. Täss' siis Ei teidän ole tarpeen, hyvä herra, Ei
sanakiistalla tai muulla tavoin Kuninkaan arvoisuutta sikseen heittää.
Nuor' Aksel tulee alamaisena; Hän arvoisasti asiansa sanoo. --
Palattuansa Nidarosiin hän Epäilemättä kuninkaalle tarjoo Nyt
palvelustaan Erlingiä vastaan. No, moista tarjousta evätä Ei sovi. Hän
nyt jatkaa; Valpuria Hän pyytää, -- se on kirkon asia! Te lähetätte hänet

pappein luo. Ma kirkonkirjan tuon ja toteen näytän, Ett' Aksel sukua on
Valpurille. Velvollisuuden mukaan piispa vanhan On tekeminen, mitä
luonnostaan Hän varmaan tekee aivan vasten mieltään. Kuningas vakaa
arvossaan on ollut, -- Ja kuitenkin on määrän päähän päästy.
HAKON. Mä hyvin näen, mik' erotus on tuiman Sigurdin karkealla
uljuudella Ja sinun ystävyyden neuvollas, Mun rippi-isäni! Niin olla
pitää. Pyrkiihän ihmissydän onnehensa, Käy kiinni joka keinoon, jonk'
on luonto Leimannut lailliseksi. Hänen lempens' On vastoin kirkkoa ja
tapojamme; Mun viaton, siks taivas on sen turva. Tuo, veli Knuut, tuo
kirkonkirja tänne Nyt heti! (Knuuti menee.) Siin' on Sigurd oikeassa;
Huokailla Norjan kuninkaan ei sovi, Ei kaihoon kuolla. -- Hänen pitää
tulla Mun kuningattareksen' joko ehdoin Tai väkisin. Hoo, impi on kuin
lapsi, Sit' itkee, mit' ei viisaus sille myönnä, Mut heittää huolen pian ja
älykästä Johdattajata kiittää, joka sen Todellisehen onneen pakoitti.
Mies sorja eikö ole Hakon? Reipas, Nuor', innokas? Ja eikö kuningas?
Kuningas Trondilaisten! Moisen kansan, Niin uljaan, ett'ei itseään sen
luulis Muun suovan hallita, kuin taivaan Herran. Mun Valpur ompi
oleva. Mut näenkö Ma oikein? Vihani, äl' ylly! Hiljaa Nyt, sydämeni!
AKSEL tulee. Terve, onnekas, Sa, Hakon Herdebred!
HAKON. Ma tulostas Jo kuulin, Aksel! Terve tultuasi!
AKSEL. Sanottiin, että täällä kohdata Sua saisin; siksi --
HAKON. Terve, heimolainen, Niin, terve tultuas! Mink' ansioksi Lukea
saa sen onnen, että näen Taas sinut, Aksel? Olemme jo luulleet Niin
ylhäiseks sun tulleen ritariksi Henrikin luona Saksass', että tuiki Jo olit
Norja raukan unhottanut.
AKSEL. Ei ole Norjalaisen, Tanskalaisen Tapana isänmaataan unhottaa.
Hän maissa vieraissa voi vaeltaa laajan, Vaan kerran varmaan
isänmaahan palaa Hän taas, tai vie hän myötäns' isänmaan ja Perustaa
pienen Tanskan, Norjan milloin Englantiin, Ranskaan, milloin
Velsklantiin, Tai minne parhain sopii.
HAKON. Moni urho Ajoiksi matkaan läks, kun kotimaassa Hän

rauhaan kyllästyi, tai milloin tulva Tai rutto, nälkä kotilieden luota
Pakotti hänet. Sun ol' laitas toinen; Veristen miekkain melskatess' sä
läksit, Kun kyll' ois kunnon urhon työtä ollut; Vois siitä luulla, että
vieraan maan Sa katsot paremmaksi isänmaatas.
AKSEL. Mun isänmaatan'! Mik' on isänmaa, Mi veljeskansa, vimma,
vallanhimo Kun joka suoness', sydämessä kiehuu? Mitk' ovat urhon,
mitkä alamaisen Velvollisuudet, milloin tehtävät Ja siteet kaikki
raukenevat. Jok' ei Henkensä kaupall' auta kuningasta, Niin vastoin-
kuin myös myötäkäymisessä, On ilkiö; mut mikä urhon neuvoks, Kun
valtaan pyrkii neljä kuningasta, Ja kaikki yhtä suurell' oikeudella Ja
kaikki veljeksiä, vaikka kohta Petoja, pyöveleitä toisilleen? Mun
isävainajani Thord Huusfreia Ol' oivan isäs, Sigurd kuninkaan, Mies
uskollinen, urhokas; hän seisoi, Hän kaatui kanssaan. Skotlannista
Eisten Kun tul' ja oli nuoruutesi turva Ja peri Sigurdvainaan valtiuuden,
Niin häntä palvelin ma sikskuin Ingen Hän joutui käsihin ja hänen
selkääns' Ilettävästi risti kirveell' lyötiin, Kun hän jo oli henkiheitollaan.
Nyt kuningas ol' Inge. Oisinko Mä sentään jäänyt? Vannonutko hälle
Uskollisuutta, isäs surmaajalle? Pelolla, huolin silloin pakenin. Kov'
onni on nyt ohi. Eistenin On joukko sinut valinnut ja Ingen Sa kaasit.
Norjan hallitsija sinä Nyt oikeudell' olet. Täällä minä Nyt olen taas ja
Trondilaisena Ja sotilaana, serkkunas ma tarjoon Vihollisias vastaan
kättäni.
HAKON. Sa kauan, Aksel, Tanskan Valdemarin, Mun vihamiehen'
ystäv' olet ollut!
AKSEL. Mun häntä tunteissan' hän ei sit' ollut. Hän rakastettav', uljas
urho oli; Niin on hän vielä. Häntä avustin kun Vehkeistä huolimatta
urhokkaasti Hän varmistautui valtakuntaansa.
HAKON. Hänenkö valtakuntans'? Barbarossan, Sa tarkoitat. Vaan
läänitykseks eikö Hän Saksan keisarilta Tanskaa saanut?
AKSEL. Se läänitys ol' ilmanpieksentää.