Aksel ja Valpuri | Page 4

sä minusta, Ain' ollos armahani! En koskaan luovu sinusta,
Sa Valpur ainoani!
Ja usein onni vaihtelee; Niin käynee lempivälle, Ett' Roomast' Aksel
saattelee Pian sulosanan hälle.
Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan, On eessäs, kyyhkyseni! Hyvästi,
Valpur kaunokkaan', Sä sydänkäpyseni!
(Tirkistelee surumielisesti kirjeeseen ja kertoo hitaasti ja alakuloisesti:)
Ehk' Aksel, kosk' et luulekkaan, On eessäs, kyyhkyseni!
(Aukaisee silmänsä ja havaitsee samalla Akselin, joka on riisunut
valepukunsa.)
Oi, taivahinen!
AKSEL (syöksee Valpuria syleilemään). Täss' on hän, Valpur
kaunokkaan', Sä sydänkäpyseni!
VALPURI. Aksel!'
AKSEL. Valpur!

VALPURI. Voi, se Sinäkö olet?
AKSEL. Ei, en ole Aksel; Sill' Aksel oli poika murheellinen, Ja tässä,
armas Valpur, syleilet sä Onnellisinta sota-urosta.
VALPURI. Mun Akselini, onko mahdollista?
AKSEL. Uskolliselle sydämelle kaikk' On, armas tyttö, mahdollista,
kaikki Vaeltajalles onnistui. Nyt on Hän määrän pääss', ei haudan
partaalla, Ja kiittää Herraa hänen annostansa. Ma valan vannoin, ett'en
palais ennen, Kuin kirkko lempemme on hyväksynyt. Kas täss' on
pyhän isän lupakirja! Oi, Valpur, synnittä me rakastaa Nyt saamme.
Rintaa vasten silkkikuoress' Se säilyy kellertävä pärmäkirja. Taivainen
kirja! Lues: "Hadrianus Episcopus, servus servorum Dei" -- Niin
oikein, niin, tää Rooman kielell' on, Mut mua sun rakastaa se sallii; niin
Se vanhus hyvä vakuutti. Ja nyt Mun sydämeni armaisin, sa vanno Täll'
leveällä hautakivellä, Jonk' alla Harald Gille lepää, meidän Es'isämme,
ett' tänäpänä vielä Sa tahdot tulla eteen alttarin Kanss' Akselin sun
ylkämiehenäs.
VALPURI. Oi, tiedätkö, mun Akselini, että Kuningas on --
AKSEL. Ma kaikki tiedän, kaikki; Hän sua rakastaa! -- Ja sinä?
VALPURI. Minä Rakastan Akselia.
AKSEL. Taivaista. Oi kaunopuheisuutta! Vielä kerran, Se vielä kerran
lausu, kyyhky sorja, Mit' ensikerran sulosuusi sanoi; En tajunnut sit'
oikein vielä.
VALPURI. Minä Rakastan Akselia.
AKSEL. Kuulittenko Te kaarrokset? Te kuvut korkeat? Te Herran
alttarit? Oi, Akselia Hän rakastaa! No, siis ei muu kuin kuolo Erota sua
Akselista. Tule! Mun anna sormus panna sormehes.
(Pudottaa sormuksen.)
Se kirpoi kädestän'!

VALPURI. Oi, Herra!
AKSEL. Kieri Kivien rakoon.
VALPURI. Harald Gillen hautaan.
AKSEL. Ma parempia teetän jokaiseen Sun somaan sormees. Hiuksiis
helmiä Sun palmikoita pitää; ruusuin, liljoin Koreiltu silkkivaate
rinnoillasi Kohoilla pitää, jalat pienet kenkiin Hopeasolkisihin
verhottaman; Ja talost' Akselin kun hänen kanssaan Sa kirkkoon astut,
kantaa käskypoika Upeillen punavaippas laahosta. Osakseen monta
möhkää ritaris Sai Vendiläisten kultajumaloista. Urottarens' sa olit,
sorja Valpur!
VALPURI. Kuink', armas sulho, olet muuttunut! Vaan sydämes ja
lempes samat ovat. Tuon leuan veikar'kuoppaa tuskin näen Mä enää
ihka mustain kutrein tähden. Kun villiks muutuit! Valpur paljasleukaa,
Siloista poikaa lempi; nyt hän halaa Päivettynyttä tuimaa partasuuta.
AKSEL. Ja osottaakses, ett'et tuota tuimaa Parroittunutta villiä sä viero,
Niin noihin tummiin kihermiin nyt paina Sileä, silkinhieno leukas,
suullas Kun Akselisi huulille sa painat Sun rakkautes ensivahvistuksen.
(Suutelee häntä.)
VALPURI. Mun Akselini!
AKSEL. Oma Valpurini! -- Niin! Nyt luo Hakonin; nyt rohkeutta Ja
uljuutt' olen juonut! En nyt pelkää; Mun morsiantan' ei hän multa
ryöstä; Sit' ei hän voiskaan; Pohjoisruhtinas Hän on; ei voi hän olla
alhainen. Velvollisuuten' niin on uskoa. Jää hyvästi! Kuink' Akselin on
raskas Eritä sinust', armahani! Vaan Mun täytyy. Pian jo yhdymme niin
lujaan Ja hellästi, kuin nimimerkkimmekin. Kas, sulo tyttönen, mik' on
tuo A? V toisin; mikä tämä V? A toisin. Niin mekin. Olemmehan yksi
sielu Jaettu kahteen, joiden koko riento On yhdistäytä jälleen.
Suojelkoon Sua Herra! Morsioksi itses pue! Tääll' ylkänäs taas Akselisi
kohtaat.

(Menee.)
VALPURI. Oi, Aksel! -- Kuink' on käynyt urhaan uljaaksi Iloa,
lohdutusta silmäns säihkyy. Miks, Aksel, lähdit pois ja yksin jätit Sun
Valpuris luo hautojen? Nyt hänen Silmänsä murheellisna jälleen pystyy
Äitinsä kelmeähän kuvaan. Äiti Hän huoleisena vielä itkee, niin Kuin
mielis sanoa: "te onnettomat! Toivossa pettävässä riemuitsette; Kov'
onni rautaseinän rakentanut On sydäntenne väliin. Vasta haudass'" -- Oi,
Herra, hautaan sormuksensa kieri; Haraldin hautaan! -- --
Varustuksissaan Hän tuiman uhkaavana seisoo, kuollut Kuningas,
kulmakarvat kurttuneina Ja käsi kalvassa. Es'isämme! Voi, älä suutu!
Aksel paavilta On lupakirjan tuonut. Naimisemme Ei rikos ole enää. --
Mutta ah! Hän heltymättä yhä uhkaa vaan. Ja sormus Akselin, -- oi,
kaikki pyhät! Se kieri hautaan esi-isämme.
(Menee.)

TOINEN NÄYTÖS.
Kuningas Hakon. Reinen Sigurd.
SIGURD. Sä terve, onnekas, mun Hakon herran'! Nyt, näemm', on
kirkkoon käyminen, jos varmaan Tavata tahtoo Norjan kuningasta.
HAKON. Sa tuotko, Sigurd, meille tietoja? Sull' onko Erlingistä vihiä?
SIGURD. On kauppalaiva purjehtinut vuonoon; Se salaa öiseen aikaan
pistäynyt On Bergenistä; huonoj' uutisia Se tuopi: nuorta Maunoa
ylt'ympär' Etelä-Norjaa valitaan ja Erling Pahasti Bergenissä riehuu.
Surman Sun valtamiehes Arne Brigdeskal On saanut; samoin Ingebjörn,
maaherra. Ja kaikki kauppalaivat Bergenissä Pidätetään, ett'eivät
Nidarosiin Tois sanaa Erling Kalton varusteista. Tän viime tiedon
sattumalta saimme.
HAKON. Se konna mielii moista tervehdystä, Kuin Inge Bekesudiss'
sai.

SIGURD. Mut, herra! Mies viisas vihollistaan väkevää Ei ylenkatso.
Onnensattuma Ei aina auta, niin kuin viimein, jolloin Gregorius
Daginpoikaan osuit jäällä. Ei Erling ole mikään konna niin Kuin Inge
kuningas, se rämppäkontti. Hän lapsest' alkain rautaa sietämään Jo
tottui. Njörfaraumassa hänt' itse Blaamandin tappara ei kaataa voinut,
Kun Ragnvald jaarlin kanssa Särklantiin Hän purjehti ja matkall' iski
kiinni Uljaaseen