Aksel ja Valpuri | Page 3

on uutinen! On hyvä mulle. Tää kirkon asiaksi
kääntyy. Meidän Pääpiispa tähän seikkaan tuskin puuttuu; Hän itse
rakastunut ollut on, Se vanha houkko. Siispä -- veli Knuuti! Hyvällä
Aksel Valpurist' ei luovu; On rakkaudessaan taas unhottanut -- --
Ilm'antamaan ma kuninkaalle riennän Tän koko seikan. Kipeä ja vanha
On Erland; toista piispaa aatella Pian pitää. Kelpo virka, varsinkin Nyt
näihin ajoin. Norjan kuningas Hän kaipaa miestä, joll' on älyä Ja
voimaa, joka harras virassaan On ollut. -- Rohkeutta, veli Knuuti! Nyt
tilaisuus tul' aivan parahiksi. Sit' ei voi sulho kyllin palkita, Jok' auttaa
häntä lemmityistään saamaan. Tää oiv' on uutinen. On hyvä mulle.

(Menee.)
AKSEL palaa takaisin, puettuna toivioretkeläis-kaappuun, johon
kommankynsiä on ommeltu; hänen on kädessään valkoinen sauva ja
leveälierinen hattu.
Jo poissa! Hakonille hauskaa sanaa Vaan riennätä; ma tulen itse. --
Häntä Hän lempii! Hakon Valpuria lempii! -- Mut Valpur lempii minua.
Vaan mistä, -- Vaan mistä tiedät, että sinua Hän lempii? Kuningas on
Hakon, Valpur On impi, naisen osa heikkous. Häpeä, Aksel!
Syntisenkö sopii Epäillä puhtautta enkelin? Mut tyttö mielii loistoon! --
Aksel, Aksel! Kun tässä Herran eteen polvilleen Hän lankes sydän
täynnä rakkautta, Maailman loisteko se silloin kiilsi Sen puhtukaisen
katseessa? -- Ah, aika Tuhoopi kaikki! Pyramiiditkin Se Niilin lakeoilla
pirstoilee, Kuin paljon muut' -- -- Oi, rakkaus, et ole Sä hyvä, puhdas
aisto; pelvon, vihan Ja epäluulon miehen sydämessä Sä herätät! -- --
Viis vuotta! Muuttunut Sill' aikaa olen, tok' en vahingoksen', Nyt urho
olen; tyyni, terävämp' On katseheni; tumma, taaja parta On leuassan'; ei
miekka tupessaan Sill' aikaa ruostunut; mua arvoin maini Suur' Henrik
Leijona; ja hänen vuokseen Mun rinnassan' ja olkapäissäni On monta
kurttunutta arpea. Jos rakas olin Valpurille ennen, Niin enemmän nyt
lienen miehenä. Mi mieluisemp' on naiselle kuin miehuus?
(Silmänsä pystyy kukkasseppeleeseen.)
Oi, kukat armahat! Kuin valorikas Keväinen päivä sinilakineen Te
suruani lievitätte. Thora Jo impinensä tulee messusta. Nyt toimeen!
Onneani harmaapäänä Nyt vakoilen. Jos huikentelee Valpur, Niin pois,
niin rientäen kuin tulinkin, Ja Henrik Leijonan taas joukkoon joudun
Ma nuolta nopeammin; siellä surman Pian Vendiläisten tapparasta saan.
Ja vangiksi jos joudun, pakanat Jos Radegastin, Svantevitin, Provon Tai
hirvittävän Sivan alttarilla Mun uhraisivat, -- pahempaa ei tuo! Jo täällä
uhriks jouduin kristitylle Ma jumalattarelle julmemmalle.
(Menee syrjään. Kuningatar rouvineen ja neitoineen menee poikki
kirkon.)
VALPURI tulee viimeisessä parissa; seisahtuu näyttämön edustalle ja

sanoo kumppanillensa:
Svanhvide, mene vaan ja minut jätä, Ett' ensin tavan mukaan haudoill'
isä- Ja äiti-vainaan rukoilla ma saan. Sua sitte seuraan.
(Kuningattaren seurue menee pois. Valpuri kumartuu polvilleen
vanhempainsa haudoille.)
AKSEL (joka valepuvussa on palannut, kumartuu myös polvilleen
vähän kauemmaksi).
Taivahinen! Tuoss' on On Valpur! Häntä tuskin enää tunnen. Kuink'
uhka varreltaan! On täysi ruusu, Mik' ennen vaan ol' umpu. Kuinka
kauniiks On käynyt! Muotonsa on sama vaan. Mut punaruusut, -- surun
liljoiks ovat Ne valjenneet. Mua onnellista! Reippaan Verevä jos hän
ois, mua kammottaisi.
VALPURI (nousee seisoalle katsoen ympärillensä). Mä yksin olen.
Tuossa vaan on vanha Pyhissä matkustaja polvillaan.
(Menee pylvään luo, jossa nimimerkit ovat, ottaa vanhan
kukkasseppeleen pois ja panee uuden, tuoreen sen sijaan.)
Sä terve, lempiseni! Hyvää huoment'!
AKSEL. Oi, taivas!
VALPURI (katsoo Akseliin). Kuinka harras vanhus on.
AKSEL. Oi, isä hyvä, kiitos armostasi.
VALPURI. Kuink' autuas on ukko harmaapäinen! Pyhältä retkelt' on
hän palannut, On huojentanut sydämensä vaivaa; Hautansa partaall' on
hän viatonna, Puhtaana nyt; kuin helma ystävän Se hälle aukee. Hyvä
Jumala! Kuink' ihmeen lailla käy maailmass' sentään, Iloa lapsellista
usein vanhus Kun nauttii, nuorta suru suuri kalvaa.
(Menee Akselia kohden hänen noustessansa seisoalle.)

Sä terve, terve, hurskas vaeltaja!
AKSEL. Mä kiitän teitä, sulo Valpur neito!
VALPURI. Sa tunnet minut?
AKSEL. Tulin Nidarosiin Osaksi polvilleni langetaksen' Olavi pyhän
arkun etehen, Osaksi tuomaan teille kirjettä Ja terveisiä Saksan maalta,
jonka Kautt' tieni kulki. Helfrid orpanaanne Ma Immersborgissa jo
tervehdin, Ja hyvää vastaanottoa hän mulle Hyvästä sanomastan'
ennusti.
VALPURI. Mua mailla mantereill' ei tunne kenkään; Hyv' ystävän' on
Helfrid vaan; mut kaukaa Sa tulet, mitä tuotkaan?
AKSEL. Helfrid rouvall' On veli.
VALPURI (punastuu) Aksel Thordinpoikako?
AKSEL (syrjään). Oi, liljat ihanaiset, muututten Taas ruusuiksi!
(Ääneen.) Niin, Aksel Thordinpoika; On kunnon uros, hieman
murheinen. Henrikin leiriss' Saksiss' yhdyimme; Hän matkastani
Norjaan tuskin kuuli, Kun kirjeen tään hän antoi pyytäin, että Sen
teidän omiin käsihinne toisin.
VALPURI (katsahtaa, pelonalaisena kirkkoon päin; havaittuaan
olevansa kahden kesken vieraan kanssa ottaa hän kirjeen).
Tuot, ukko, tiedot tervetulleet!
AKSEL. Tuonko? No, Herra teitä siunatkohon!
VALPURI. Osaa Sa otat Aksel Thordinpojan onneen?
AKSEL. Myös Valpur sulon. Kirje lukekaa!
VALPURI (avaa kirjeen ja lukee).
Nuor' Aksel kirjeen kirjoittaa, Oi, Valpur valioni! Suo, Herra, että

saavuttaa Se armaan morsioni!
Ma sulle kultasormuksen Nyt sormellesi annan; Sua aina lemmin,
herttaisen', Ja mielessäni kannan.
Sa muista, armas, tarkoin vaan: Sun kihlaan tällä lailla, Vaikk' Akselisi
matkoillaan On kaukaisilla mailla.
Hän Henrikin on joukossa; On kultaa kannuksensa, Velsklannista on
miekkansa, On pulska pukimensa.
Mut unta ei hän öisin saa, Mik' urhon oisi mieleen; Sill' enteet monta
unelmaa Jo toivat hänen tielleen.
Äl' erkane