Aksel ja Valpuri | Page 2

hautakivillään! Päät nyykyksissä,
itkein säälivät, Syvästi surkuttelevat he meidän, Lastensa, kovaa
kohtaloa!" Wilho! Mä silloin piirsin merkit pylvääseen Ja jälleen
vannoin: paavin luvan tuon Ma, taikk' en koskaan -- koskaan enää
palaa.
WILHELM. Kuink' onnellista olla määrän päässä, Varattu kaikella, mit'
ennen puuttui. Nyt nimimerkkejäsi katsokaamme!
AKSEL. Niin, ensi ennustus se mulle olkoon.
(Menee pylvästä kohden ja havaitsee kukkasseppeleen.)
Oi, Wilho, Wilho! Valpur uskollinen On mulle; taivas niin ei sininen,
Kuin kukat tuossa.
(Syleilee ystäväänsä.)
WILHELM. Oi sua onnellista, Kun rakastat ja olet rakastettu.

AKSEL. Nyt malttavainen ole Akselille. Äl' inho, veikko, hänen
hellyyttänsä. Pian on hän onnellinen, sitte nauttii Hän elämäänsä kera
Valpurin Ja jalon Wilho veikon. Kanssan' Norjaan Sa tulit tutustumaan
Pohjan luontoon; Sun kaikki tulee nähdä, mutta, Wilho, Pohjoinen
ompi rakkauskin; naista Arvossa pitämään on Pohjan urhost'
Etelämaiden ritar' oppinut. Tapoja, mieltä Pohjan tutkia Jos tahdot,
tulee rakkaudestamme Sun alkaa.
WILHELM. Lemmi, veikko, uneksi Ja onnellinen ollos! Rehellisen Sa
Saksalaisen ystäväkses otit, Ja tosimyötätuntoisuutta tapaat Sa aina
tässä rinnassa.
AKSEL. Sen tiedän. Odinin joukko milloin jakaantui, Jäi kielen juuri
toki eheäksi Ja mielenlaatumme, ja niinpä tulee Siis Gotilaisten ja
Germanilaisten Ain' ystävinä olla.
WILHELM. Yhtä uljas Ritari olit Henrik Leijonan Sä retkillä, kuin
uskollinen sulho Sa luona lemmenmuistojesi olet. Nyt rakkautes
seuraan sinut jätän Ja laivaan väelle käskyj' antamaan Mä riennän.
AKSEL. Minäkin --
WILHELM. Ei, esteitä On sulla. Vallita mun anna vaan. Nyt kiitos
kauniin kirkon näytännästä! Penkissä tuoll' on matkasauvan vieress' Se
pyhiinvaeltajankaappu, jossa Pukeutuneena aiot ensikerran Taas
Valpurisi nähdä. Siihen iloon Nyt jääös; laivassa taas tapaat minut.
AKSEL. Kuninkaan linnaan sinut saatan, jahka --
WILHELM. Ma piispaa ensin tervehtäisin; -- vaan Ei siihen kiire,
lemmen kiire on.
(Menee.)
AKSEL. Sa kunnon Wilho, kelpo Saksalainen! Valio ystäv', uljas
aseveikko! -- Kuink' iloisesti päiväkulta paistaa Niin mieleeni, kuin
kirkon kaarroksiinkin. -- Mut mikä haamu himmentämään hiipii Mun
ihanata iloani? Haa! Se mustaveli Knuuti on! Sen tunnen. Sen viel' on

silmänluonniss' sama luihuus Ja huulten hymyss' sama kavaluus, Kuin
viisi vuotta sitte. -- Karttaisinko? Mut hän jo minut näki. Viipyneekö
Hän täällä kunnes Valpur tulee? Huuhka! Vai sinä ensimäisnä
vastassani Tääll' olet. Sepä pahan onnen enne. --
KNUUTI tulee. Kah, pyhä risti! Näenkö oikein? Aksel! Kuink', onko
Aksel Thordinpoika maassa! Vai pettävätkö silmäni?
AKSEL. Kyll' oikein Ne selittävät, hurskas isä! Aksel On tässä. Herran
rauhaa, veli Knuuti! Kuink' on nyt teidän?
KNUUTI. Herra siunatkoon Sua tervehdyksestäsi! Kuinka on? Niin on
kuin ennen. Papin oloa. Käyn luostarista kirkkoon, kirkosta Taas
luostariin; sielt' askel vihdoin vaan On hautaan. Siin' on munkin elämä.
Mut, poika kulta, kuink' on sinun? Oi, Kuink' olet suureks, jänteväksi
käynyt. Miss' olet ollut, mitä tehnyt? Vuodess' Urhea sulho kokee
enemmän, Kuin kaikki munkit elin-aikanansa. Mut miksi olet taas nyt
palannut?
(Katselee tarkasti Akseliin.)
AKSEL. Se kummallista onko teistä, että Isäinsä maahan Norjan poika
palaa?
KNUUTI. Mä tiedän, miksi maasta läksit. Ah! Niin oivaa nuoren pojan
tarkoitusta Kaikk' kirkon veljet kiittäkööt. Sa poissa Olollas tahdoit
häätää synnillistä Halua sulo Valpuria kohtaan. Siin' oikein teit, teit
hyvän, kauniin työn. Mut, poikaseni, palannut nyt olet? Viis vuott' on
tok' jo kulunut, niin oikein! Sill' aikaa, arvaan, unhottaa voi paljon; Ja
ihanat on Roomalaisten naiset, Kuin liljat pyyläät, verevät kuin ruusut,
Niin lempeät kuin kyyhkyt, hehkuvaiset Kuin tuli. Siellä Pohjan vaaleat
kaunot Pian unhottuvat. Eikö niin, mun poikan'?
AKSEL. Niin käynee, isä.
KNUUTI. Niin lie käynytkin, Jok' oli hyvä, sillä suureen syntiin
Sydämes silloin oli lankeemassa.

AKSEL. No, kuinka Valpur voi?
KNUUTI. Kuin immet voivat; Hän on jo hurskas, hyvä, siev --
AKSEL. Hän niin ol' Jo lähteissän'.
KNUUTI. No niin, hän hehkenee, Hän hehkenee.
AKSEL. Vai yhä suloisemmaks?
KNUUTI. Sit' en voi päättää, rakas poika! Maallist' Ei suloisuutta
munkki tajuu, pitää Vaan taivaallista silmäll'.
AKSEL. Onko Valpur Viel' luostariss'?
KNUUTI. On toisinaan. Vaan Thoran, Kuninkaan äitin luona linnass'
on Hän useimmin. Kai pian jo sinne jääkin.
AKSEL. Niin miten?
KNUUTI. Morsian viel' Akselin hän Piloilla kyll' on kylän tyttöin
suussa, Mut tiedetäänpä hyvin, että Hakon Kuningas Norjan
kuningattareks Pian Valpur neidon ottaa.
AKSEL. Mitä? Hakon?
KNUUTI. No, sydämensä kaikell' innolla Hän Valpur neitokaista
rakastaa.
AKSEL. Ja Valpur?
KNUUTI. Valpur -- samoin häntä.
AKSEL. Siinä Sa valhettelit, veli Knuut!
KNUUTI. Oi, oi, Nuor' ystäväni! Syntiäs ma varmaan Sun luulin
hurskaasti jo hillinneesi.
AKSEL. Ei Hakonia hän rakasta, vaan vihaa.

KNUUTI. Krist' varjelkohon! Vihaa kuningasta?
AKSEL. Hän onko Valpuria kosinut?
KNUUTI. On, aikaa jo, ja neidon sukulaiset Ne kaikki tuohon
myöntyivät.
AKSEL. Vaan Valpur, Sa munkki, Valpur eipä myöntynytkään.
KNUUTI. Kristillisyyteen on hän kasvatettu, Siveyteen; hän tietää, että
naisen On kuuliaisuus paras kaunistus.
AKSEL. Ei, munkki, kautta taivaan tähtein! Valpur Ei Hakonille mene,
Akselin Hän ompi morsian.
KNUUTI. Sa luuletko Tuon suuren pahennuksen aikaan saavas?
AKSEL. Hän morsioni laillisesti on, Niin eessä Jumalan kuin
sydämeni.
KNUUTI. Vaan miten, Aksel? --
AKSEL. Kuninkaalle puhun Mä siit', enk' ole velvollinen teille Tiliä
tekemähän. Mun on Valpur Uhalla kaikkein piruin, -- kaikkein
munkkein.
(Menee.)
KNUUTI. Tää oiv'